”In Africa, we share everything”, joku kerran tokaisi vitsin päätteeksi. Kyse oli naisista. Stereotypisoivaa tai ei, tokaisussa oli osa totuutta. Naisten lisäksi myös rahat, taudit, ilot ja surut jaetaan.
Sallikaa siis yleistys, että monen namibialaisen miehen mielestä ei ole synti eikä mikään jakaa myös rakkauden hedelmää useammalle naiselle samaan aikaan. Kerran miespuoliselle kaverilleni ehdotettiin, että mites olisi – jaetaanko tuo valkoinen naisesi? Ei herättänyt jakamisen iloa meissä kummassakaan.
Ainoana lapsena en ole joutunut jakamaan asioita sisarusten kanssa, joten olen aikuisena opetellut senkin edestä antamaan omistani.
Jos minulla on ruokaa, annan sitä muille. Jos rahaton ystävä tarvitsee jotain, tarjoan mielihyvin. Jos uusi paita osoittautuu vikaostokseksi, laitan vaatteen kiertämään. Ja viinikin maistuu paremmalle, kun sitä lipittää jonkun toisen kanssa.
Mutta kaiken tämän teen omilla ehdoillani, omasta päätöksestäni.
Jotkut ehkä ovat kuulleet, että muutama viikko sitten onnistuin huolimattomuuttani jakamaan maallista hyvää Windhoekissa: kännykkä pöllittiin olkalaukusta baarijonossa. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan, mutta tyhmyydellä sitäkin enemmän. Siksi suututti. Ei voinut syyttää ketään muuta kuin itseä. Puhelimesta viis, mutta sinne menivät voron matkaan kolmen kuukauden muistiinpanot juttuideoista, kasa musiikkia ja kaikki ihanat tekstiviestit, joita olen hartaudella säästänyt pahan päivän varalle (kiitos rakkaat niistä).
Ja kun ehdin jo toipua puhelimen menetyksestä, seuraavaksi oli luottokortin vuoro. Se kopioitiin viikko sitten entisillä kotikulmillani Kapkaupungissa. En tiedä, missä se tapahtui, mutta melkein 2 000 euroa oli kortilla yritetty höylätä. Onneksi pankin filtteri nappasi kiinni epäilyttävistä ostoksista, ja kortti sulkeutui automaattisesti.
Eikä tässä vielä kaikki! Paria päivää aiemmin matkaseuralaiseni, rakkaan ystävän kortti kopioitiin myös Kapissa ja tili tyhjennettiin. Elimme siis minun kortin ja käteisnostojen varassa.
En ymmärrä, kuinka onnistuin asumaan vuoden tuossa ”maailman vaarallisimmassa kaupungissa” ilman mitään ongelmia. Aikaisemmin kirjoitin pelosta, jota en koskaan oppinut Kapissa tuntemaan. Nyt pelon sijaan iski pettymys: mitä vuosien saatossa oikein on tapahtunut? Kaupungin infran lisäksi myös rikollisuus on kehittynyt, enkä tiedä, pidänkö tästä kehityksestä yhtään.
Mutta en silti halua ajatella jakamista pelkästään negatiivisen kautta. Kapissa oli ihanaa tavata vanhoja tuttuja ja jakaa kuulumisia vuosien jälkeen. Sain myös hyviä ideoita gradun tekoon.
Ja kun palasin yliopistolle, törmäsin pitkästä aikaa toimittajatuttuuni, siihen vanhaan kettuun, josta kirjoitin G:ssä. Hän oli taas aulis jakamaan uusia juttuideoitaan ja haastateltavien yhteystietoja.
Oli myös kiinnostava kokemus jakaa majoitus Kapkaupungissa rakkaan ystävän kanssa. Guest housen huoneessa oli kaksi yhden hengen sänkyä ja avovessa! Vain puinen sermi pöntön ja sängyn välissä erotti makuutilan ja, noh, istumatilan
Mutta ystävien kanssa kaiken voi onneksi jakaa.
ps. Alla kuvia rannikolta Swakopmundista ja Long Beachilta. Siellä rakas Suomi-neitoni jakaa arjen miehensä, koiriensa, työnsä ja ystäviensä kanssa. Loppupään valokuvissa pienet kullanmurut osallistuvat iltapäiväkoulun omaan Idols-kilpailuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti