G

Google me!

Tapasin maanantaina zimbabwelaisen toimittajan, joka on asunut pari vuotta Namibiassa. Mies tuli juttusille yliopistolla luentojen jälkeen, kun oli kiinnostunut kuulemaan, kuka olen.

Keskustelu alkoi siitä, että hän esitteli itsensä ja lisäsi: you can google me! Vähitellen alkoi paljastua, että hänet todellakin löytää googlesta. M:llä on 30 vuoden kokemus toimittajan töistä eri eteläisen Afrikan maissa. Hän on aikoinaan ollut presidentin viestintävastaava - kirjoittanut puheita ja hoitanut mediasuhteita. Nyttemmin M työskentelee freelancerina, ja on viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt lukuisia skuuppeja ja voittanut monia palkintoja sekä kirjoittavana että kuvaavana toimittajana. Hän on myös työskennellyt radiossa ja perustanut lehden. M:llä on opettajan pätevyys, joten hän opiskelee nyt media-alan tutkinnon voidakseen ryhtyä opettamaan viestintää yliopistolla.

Tuo tunnin mittainen keskustelu lounastauolla pelasti päiväni. Oli niiiiiiin mahtavaa jutella oman alan ihmisen kanssa ja kuunnella vanhan ketun ajatuksia. Kynä sauhuten kirjoittelin muistiin M:n juttuvinkkejä. Nyt vasta tajuan, kuinka suuri merkitys ammatillisilla keskusteluilla on omassa Suomi-arjessani. Niitä on kova ikävä kaiken muun ikävän lisäksi.

Illalla olin syömässä kaverin luona ja sielläkin keskustelu kääntyi googleen, kun puhuttiin työnäytteistä ja siitä, kuinka niitä voi löytää hakukoneilla. Illallinen oli tosi leppoisa. Ruuan oli tarkoitus olla valmis 7 aikaan, mutta lopulta syötiin kymmeneltä. Kokin roolissa oli alan ammattilainen, joka on hankkinut hotellialan koulutuksen Englannissa ja johtaa nyt Namibian ainoaa 5 tähden hotellia. Me kolme muuta – kanadalainen tyttö, sambialais-namibialainen poika ja minä seurasimme ruuan valmistumista sivusta. Lopulta pöydän ympärille kokoontui seitsemän ihmistä syömään. Tunsin oloni niin kotoisaksi! Yksi niistä seitsemästä on muuten sprintteri (huom T), joka on kisannut muun muassa Suomessa. Kuulemma elämänsä parhaan juoksun juossut Lapinlahdella. Hän kyseli, että vieläkö Suomessa juoksee on se pienikokoinen ”funny looking guy”, joka päätti ryhtyä kasvattamaan lihaksiaan. Hahaa! Tiesin heti kertoa, että vielä. Ja lihaksetkin ovat yhä tallella ;)

ps. Alun perin oli tarkoitus kirjoittaa aiheesta God, mutta en ole vielä toipunut sunnuntain kolmen tunnin kirkkosessiosta, joten palaan aiheeseen myöhemmin. Oh my goodness….

F

Fearing of something. Fearing of fear.

Pelko on ihmisten puheissa jatkuvasti, mutta omissa ajatuksissa ja mielessä sitä ei tunnista. En osaa pelätä. Pelkään vain sitä, että alan pelätä.

Pelon kanssa eläminen rajoittaa täällä kaikkea: ei voi ottaa taksia, koska kuski epäilyttää, ei voi jättää talon ovea auki, koska joku voi tulla sisälle, ei voi lähteä illalla lenkille, sillä mörkö vaanii puskassa. Mistä nämä pelot oikein tulevat?

Ensimmäisen viikon aikana sain taas kuulla kauhutarinoita asioista, joita on tapahtunut, tai ainakin m-e-l-k-e-i-n tapahtunut jollekin. Meitä varoiteltiin ja peloteltiin. Samanlaista oli asettuminen Kapkaupunkiin 2004, tasan kuusi vuotta sitten. 11 kuukauden kappi-elon jälkeen pelko ei ollut vieläkään näyttänyt meille itseään. Mitä siis pitikään pelätä? Se ei koskaan selvinnyt meille. Ehkä olimme onnekkaita. Tai viisaita ja järkeviä. Ehkä sulauduimme joukkoon tarpeeksi hyvin. Emme olleet houkuttavia roistojen silmissä.

Mutta silti. Jotain voi tapahtua milloin vain. Unohdan laittaa laukun vetoketjun kiinni (done!), unohdan lukita taksin oven perässäni (done!), unohdan, että kaikkiin ei kannata luottaa (done!). Ja kaikkien näiden varotoimien jälkeen pitäisi tuntea olonsa turvalliseksi.

Minua surettaa seurata, miten tuntemattoman pelko hallitsee ihmisten käyttäytymistä. Vuokraemäntä menee hysteeriseksi, kun ei saa kotiporttia tarpeeksi nopeasti auki. Lukot tarkistetaan iltaisin useaan otteeseen. Eteiskäytävällä palaa AINA valo (myös läpi yön) ja televisio on AINA päällä. Huhuu roistot siellä ulkona, kyllä me tiedetään, että olette siellä!

Viime viikolla istuimme seminaarissa, jonka aiheena oli Namibian kulttuuriperintö. Ihanat lapsukaiset lauloivat ja tanssivat, vieraileva luennoitsija Torontosta kertoi antropologisista tutkimuksistaan Namibiassa 40 vuoden ajalta ja tunnelma salissa oli leppoisa. Ulkona odotti pimeä ilta ja pelko.

Luottotaksi kävi hakemassa meidät kotiin, takaisin kaltereiden sisään.

E

Erinomaisia makuelämyksiä on tullut koettua. Olin ikionnellinen, kun löysin lähi-Sparista butternuttia. Sitä ei saa Suomesta tai ainakaan Oulusta. Pari vuotta sitten Stockalla oli Etelä-Afrikka-teemaviikko ja kävin hamstraamassa tuota slurps-slurps-kurpitsaa kassikaupalla. Se oli fiksua, kun meillä ei vielä ollut keittiötä ja elettiin keskellä remonttia. Soseutin ja pakastin.

Mutta mitä butternut on suomeksi? Joskus törmäsin englanninkielisessä kokkiohjelmassa käännökseen ”kevätkurpitsa”, mutta lienee kääntäjän oma keksintö. Vai tietääkö kukaan? Jonkin sortin kurpitsahan se on. Näkyy tuossa ostoskorissa taimpana.

Maanantaina järkyttävän väsyttävän päivän päätteeksi oli ihanaa kokata kämppiksen kanssa. Meillä on onneksi hyvin samanlainen maku ruuan suhteen: ruokaisia salaatteja, jyviä ja siemeniä, öljyjä, tuoreita raaka-aineita, kasviksia, oih. Keitettiin kyytipojaksi punajuurta. Lauantain Suomi-juhlista oli jäänyt lasillisen verran valkkaria pakkaseen (kiitos V), ja juuri sen tarvitsin salaattiannoksen kaveriksi.

Näin ruokateeman kunniaksi laitan kuvan yliopiston maksuttomasta aamiaisesta tännekin. Erityishuomion voisi kiinnittää sokerin määrään. Jokaiseen annokseen kuuluu 6-7 pussia. Se ei meitä haittaa, koska kumpikaan meistä ei käytä sokrua kahvissa tai teessä, joten ollaan saatu jo mellevä varasto kotiin. Tosin en ole tuon ensimmäisen kerran jälkeen käynyt enää aamiaisella. Tänään olisi ollut tarjolla maksaa.

Luultavasti palaan tähän ruokateemaan vielä myöhemmin, koska se on niin suuri osa elämää. En jaksa stressata kasvisruuan puutteesta. Muutamat ärsytykset voi korvata tekemällä kotona herkullisia juttuja. Suomi-naiset olivat kyllä siinä oikeassa, että Primin ruoka ei ole täällä yhtä hyvää kuin E-Afrikassa. Mutta no worries. Pasta Primavera con penne meni alas sujuvasti Savannah-siiderin kanssa (puspus mamma). Pinaattia on tullut tehtyä kotonakin usean kerran. Spinach and feta with black pepper – sitä ei voita kuin mummon karjalanpiirakat ja sultsinat.

Pari kertaa meidän namibialais-nicaragualainen kämppis on tehnyt pappia (pap), joka on maissijauhoista keitettävää muusia. Ehkä se eniten muistuttaa väriltään mannapuuroa ja koostumukseltaan polentaa. Melko miedon makuista, mutta sopii tosi hyvin tulisen ja mausteisen kastikkeen kanssa. Myös pinaattimuhennos sopi siihen hyvin.

Onneksi tuli syötyä ennen tätä tekstiä, muuten lähtisin iltalenkille jääkaapille. Nyt pitää sukeltaa itätuulta peiton alle piiloon. Lämmitin ei toimi, ja pöytälamppu hajosi. Edessä siis kylmä ja pimeä yö. Mutta netti toimii.


















Yliopiston maksuton aamiainen:

D

Drinking habits and dress code. Viime viikolla oltiin vanhoissa kunnon kotibileissä tässä viereisessä kaupunginosassa. Minä ja kämppikseni oltiin juhlien ainoat suomalaiset, muut olivat namibialaisia, angolalaisia ja kenialaisia.

Talon kaksi jääkaappia olivat täynnä kylmää Windhoek Lageria, joka on kuulemma äänestetty maailman toisesi parhaaksi olueksi heti Carlsbergin jälkeen (really?). Minä onneton olin mennyt ostamaa Black Labelia, jota kovasti tykkäsin naukkailla Etelä-Afrikassa. Eräs kaveri alkoi selittää, kuinka Black Label on Namibiassa alimman luokan olutta, jota vain spuget juovat. Luulin, että mies vitsailee, joten lähdin vedättämään juttua, kunnes tajusin hänen olevan tosissaan. Siitä syntyi aika omituinen keskustelu, joka nopeasti muuttui kaverin monologiksi. Sitä piti sulatella vielä seuraavana päivänä. Tarkoitus oli kirjoittaa tähän jotain pureskeltua asiaa, mutta en osaa vielä pukea sitä sanoiksi.

Joissakin tilanteessa on pitänyt pohtia, olenko tse kapeakatseinen vai onko keskustelukumppani kapeakatseinen. Vai voiko sellaista edes arvottaa? Kohtaamisissa pitää minusta aina kunnioittaa toista, vaikka mielipiteet olisivat vastakkaiset ja vaikka keskustelijat tulisivat eri kulttuureista. Mutta mitä tekisitte, jos toinen on vain yhtä mieltä, eikä ole kiinnostunut kuulemaan toisen mielipidettä? Jos toinen sanoo, että ”without expensive clothes you are nothing darling” ja hömpsäyttää kulauksen Windhoek Lageria. Oli pakko kävellä pois, etten olisi sanonut jotain epäkohteliasta. Menin ulos murisemaan namibialaiselle kämppikselle, joka onneksi tajusi tilanteen ja osasi selittää sen. Se oli tarpeen. Muistan lukeneeni rakkaan ystävän Namibia-blogista tästä luokkauskoisesta yhteiskunnasta, mutta en ymärtänyt, että se on oikeasti näin räikeää. Jotenkin ajattelin, että olihan E-Afrikassakin vahvat luokkaerot, mutta silti ”rainbow nationia” toitotettiin joka paikassa, ja yhteiskunta yritti ainakin ulospäin näyttää yhtenäiseltä ja samalla juhlistaa erilaisuutta.


ps. Lihanhimo iski kesken juhlien. Yllätyksenä ja pyytämättä. Ehkä se johtui vertakuohuttavasta keskustelusta. Annoin himolle periksi ja söin oikein jänteikästä beefiä. Sitä grillattiin avokeittiössä sähkögrillillä, jollaisen olen tottunut näkemään meidän naapureiden takapihalla Suomessa. Aamulla lihanhimosta oli jäljellä palaneen rasvan käry hiuksissa ja vaatteissa. Kämppiksellä kiersi mahassa. Ehkä pää teki tepposet.

pps. Black Labelini oli illan päätteeksi kadonnut jääkaapista. Juhlissa oli siis a) joku toinen spuge tai b) imagopoliisi.

C

Cape Town in my mind. Mother city vetää puoleensa. On ikävä sinne nyt, kun on jo niin lähellä. Matkaa täältä Kappiin on yli 1 000 km, mutta bussilla sen taittaa sujuvasti 20 tunnissa, jos nyt oikein muistan, omalla autolla vähän nopeammin.

Suunnittelemme kovasti, mitä tulevan Spring Breakin aikana syyskuussa tehdään – lähdetäänkö Trans Kalahari Highwayta pitkin Botswanan läpi Johannesburgiin, vai otetaanko bussi Kapkaupunkiin. Kapissa tulee todennäköisesti käytyä vielä ainakin kerran, joten kai olisi järkevämpää käyttää tuleva loma Botswanan katseluun, kulkea Mama Ramotswen jalanjäljillä? Pieni maisemanvaihto hyvässä seurassa tekisi hyvää. Yksi suunnitelma on lähteä pohjoiseen. Sinne voisi tehdä kolmen-neljän päivän (ja parin vararenkaan) reissun Etoshan luonnonpuistoon eläimiä katselemaan tai ambomaalle suomalaisten vaikutusalueelle.

Eilen yliopistolla tavattiin erään koulun rehtori, joka puhui kauniita sanoja Martti Ahtisaaresta, Namibian itsenäisyysprosessin neuvottelijasta. Olinkin odottanut, missä vaiheessa ensimmäinen Ahtisaari-keskustelu käydään. Hänen kuvaansa me törmättiin UNAMilla jo ekana päivänä, kun etsittiin oikeaa toimistoa rekisteröitymistä varten. Herra presidentin katse seurasi meitä humanistisen tiedekunnan seinältä, mutta tilanne oli sen veran tiukka, ettei ehditty käydä suurempaa kunniaa hänelle osoittamassa. Olisi kyllä mukava vierailla paikallisessa Martti Ahtisaari -koulussa. En tiedä, missä se on, mutta tapaamamme rehtori tarjoutui viemään meidät sinne.

Tänään aloitin yliopistolla myös todella mielenkiintoisen kurssin, jonka kautta pääsen pieniin paikkoihin juttukeikalle. Kurssin tarkoituksena on opettaa kirjoittamaan juttuja köyhistä ja kehittymättömistä alueista. Jutut julkaistaan paikallisissa sanomalehdissä. Toivottavasti onnistuu! Kaksi kurssia on jo pitänyt jättää kesken heti alussa, koska tunnit oli siirretty aamupäivästä iltaan. Klo 19.30–21.30 ei oikein huvita liikkua yliopistolla ja kaupungilla yksin.

B

Viikko takana uudessa bakteeriympäristössä. Ennen reissuun lähtöä opin, että kulttuurishokin oireisiin kuuluu muun muassa ylikorostunut huoli puhtaudesta ja jatkuva tarve pestä käsiä. Tunnistin jälkeenpäin kärsineeni käsienpesuvimmasta Etelä-Afrikassa. Jostain syystä se jatkui myös Suomessa. Suomalaisten bakteerikammoisuus on aivan kammottavaa! Suomessa minua häiritsisivät kokolattiamatot, päiväpeitteen puuttuminen, imurin (!) puuttuminen ja ruuan syöminen käsin. Täällä se ei häiritse. Yllättävän vähän mikään muukaan asia on aiheuttanut ärsytystä. Ainakaan mielelle. Tuntuu, kuin olisi tullut pitkän poissaolon jälkeen takaisin kotiin (tämä on varmaankin sitä kulttuurishokin kuherruskuukausivaihetta, joka tyssää todellisuuteen jonkin ajan kuluttua).

Mutta jos mieltä ei ole ärsyttänyt, niin nenää sitäkin enemmän. Joka yö herään niistämään nokkaani. Limakalvot ovat hiekkapaperia, ja verta tulee tosi herkästi. Se ei ole mitenkään ihmeellistä – tähän ilman kuivuuteen kai pitäisi muutamassa viikossa tottua. Tosin land lady sanoi, että yleensä nenä kuivuu kesällä, joten voi olla, että tilanne on vielä pahempi parin kuukauden kuluttua, kun kesä on kuumimmillaan. Klyyvariin ei voi oikein cocoa butteria tarjota samoin kuin kosteutta huutavalle iholle.

Eilen sain myös ensimmäisen pöpön tietokoneeseen. Kämppis yritti siirtää minulle musiikkia muistitikullaan. Onneksi viruksen torjuntaohjelma stoppasi sen. Toinen kämppis sanoi tänään lohduttavasti, että niitä basilikoja (tarkoitti basilleja) voi löytyä mistä vain. Se oli aika sympaattista. Sydäntä lämmitti myös eilen nauraa enemmän kuin aikoihin. Meinasi henki loppua ja vatsa katketa! Vanha kunnon kakkahuumori puree joka kulttuurissa. Tällä kertaa naurun aiheena oli valokuva yliopiston seinällä, jossa erään rouvashenkilön etunimi oli Paska. Ja tiedättehän, että kun vitsi lähtee kasvamaan, mikään ei sitä enää pysäytä...

Siitä itsestään tuli vielä mieleen toinen juttu: kysyin muutama päivä sitten land ladyltä, millainen työpäivä hänellä oli ollut. Hän totesi ihanan lakonisesti ”Same shit, different day”. Mitäpä sitä muutakaan voi sanoa, kun eläkeikään on enää pari vuotta jäljellä. Sanonta jäi elämään meidän arjessa. Muitakin hyviä on sanontoja syntynyt. Viljelen niitä tässä matkan varrella. Serious!

Päätinkin siirtää kuvat lauantai-iltapäivän reissusta tänne. Kuivaa ja karua oli maisema, mutta oikein rattoissa seuraa. Sunnuntaina oltiin kannustamassa Suomi-neitoa 11 km juoksukilpailussa hienoissa maisemissa - siitä ehkä kuvia myöhemmin.