O

Odottaminen

Nyt alkaa puolivuotinen olla siinä vaiheessa, että väkisinkin, surun ja ilon sekaisin tuntein odotan kotiinpaluuta. Siis Suomen kotiin. Tällä viikolla olen joutunut hyvästelemään kaksi rakasta ystävää, ja ensi viikolla on edessä kahdet uudet hyvästit.

En osannut odottaa, että jäähyväisten jättäminen olisi näin vaikeaa.

Täällä olen kyllä muuten oppinut kasvattamaan odotushermojani, vaikka en voi kehua olevani siinä kovinkaan hyvä. Odottamista odottamisen jälkeen. Voi hermoparkani!

Kaikki toimi niin hitaasti. Ruokakaupassa joutuu odottamaan vuoroaan, koska kassoja on liian vähän. Ja ne toimivat niiiiiin hitaasti. Sen jälkeen pitää odottaa, että kassa laskuttaa ostokset, juttelee välillä työkaverinsa kanssa ja pakkaa lopulta ostokset muovipusseihin (3-4 ostosta / pussi). Kaikki tämä tapahtuu turhia kiirehtimättä. Usein joudun vielä odottamaan, että luottokorttini palautuu toiselta kassalta, sillä ensimmäinen kassa ei osaa käyttää sitä tai masiina ei toimi.

Ymmärrän kyllä, ei minunkaan tekisi parin euron tuntipalkalla mieli kiirehtiä tai tehdä yhtään ylimääräistä liikettä.

Kerran lähikaupassa kassan tyttö näytti nuupahtaneelta ja kysyin, onko kaikki ok. Hän sanoi, ettei ole syönyt koko päivänä (kello oli viisi, ja tyttö oli aloittanut aamulla yhdeksältä). Annoin hänelle suklaani. Tyttö sujautti sen tiskin alle, ettei pomo näe.

Millaista työsuoritusta tällaisella kohtelulla voi odottaa?

Olen alkanut tarkkailla, mitä ihmiset tekevät odottaessaan. Useimmiten jotain kännykän kanssa – aivan kuten Suomessakin. Mutta kun odotus venyy pitkäksi, ihmiset vaipuvat jonkinlaiseen odotuskoomaan. Kai se on tapa sulkea itsensä tilanteen ulkopuolelle. Lasittunut katse vain tuijottaa tyhjyyteen.

Lokakuussa kävimme köyhillä asuinalueilla kuvaamassa ja tekemässä juttuja paikallisiin sanomalehtiin. Kyydin piti lähteä yliopiston pihalta klo 8 lauantai-aamuna. Ensimmäisiä elonmerkkejä näkyi klo 9:30, kun pieni paku kaartoi pihaan ja kehotti hyppäämään kyytiin. Meitä opiskelijoita oli noin 40, pakuun mahtuu 12. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päätin lähteä kotiin: olisin todennäköisesti päässyt matkaan vasta puolilta päivin. Päätin tehdä jutun omineni. Olin jo odottanut tarpeeksi.

Muistatteko, kun mainitsin joskus kirkkotraumastani? Noh, nyt on aika avautua siitä. Siihen sunnuntaihin nimittäin tiivistyy koko namibialaisen odottamisen ydin. Paikallinen kv-koordinaattori kutsui meidät eräänä sunnuntaina kirkkoon, ja sen jälkeen kotiinsa syntymäpäivälounaalle. Kirkon oli tarkoitus alkaa klo 11 ja kyytimme saapua kotipihaan klo 10:30.

Kyytiä ei koskaan tullut. Meidän piti ottaa taksi tuntemattomaan paikkaan. Kirkko alkoi klo 13. Se kesti kolme tuntia. Syntymäpäivälounasta valmistelemaan jäänyt tytär ei ollut saanut kolmessa tunnissa mitään aikaiseksi. Odotimme siis ruuan valmistumista. Se valmistui klo 18. Syömään pääsimme klo 18:30. Siihen mennessä olin syönyt aamiaisen. Vapisevin askelin kävelin noutopöytään ja sain syödäkseni kuivaa pappia (maissipuuroa). En uskaltanut jäädä odottamaan reaktioni seurauksia, joten lähdin kotiin murjottamaan kesken juhlien.

Pitäisi laskea, kuinka suuri osuus päivästä kuluu odottamiseen. Voi olla, että jopa enemmän kuin aktiiviseen suorittamiseen. Ainakin töissä. Seitsemästä tunnista ehkä noin viisi tuntia odotan, että jotain tapahtuisi.

Tokana työpäivänä odotin, että pöytänsä ääreen nukahtanut pomo heräisi. Tarvitsin häneltä kuvia joulukorttiin.

Ai niin, siitä tulikin mieleen: hyvää joulunodotusta kaikille!

N

Nimet

Namibiassa kun ollaan, niin mitäpä olisi blogi ilman nimiä.

Suomesta lähtiessä monet tuttavat totesivat, että siellä Namibiassahan on paljon Martteja. Totta, niitä lienee jokunen. Mutta toisin kuin luullaan, nimi juontaa yleensä juurensa Martti Rautaseen, ei Martti Ahtisaareen, vaikka molemmilla Marteilla suuri merkitys tämän maan historiassa onkin.

Lähetyssaarnaaja Martti Rautanen saapui Namibiaan 1870 ja siirtyi myöhemmin pohjoiseen Ambomaalle (Owamboland), missä hän asui 50 vuotta, elämänsä loppuun asti. Olukondassa on vielä Rautasen kotitalo, ja hänen työnsä näkyvimpiä tuloksia ovat raamatunkäännökset ja lukutaidon tuominen alueelle. Owanbo-kämppikseni kertoi, että suomalaisia arvostetaan pohjoisessa ja koko Namibiassa yhä, ja se on pääosin Rautasen ansiota. Toisaalta Namibiaa on joskus myös kutsuttu Suomen ainoaksi siirtomaaksi.

Jos joskus siis vierailette Namibiassa, kannattaa kertoa olevansa Suomesta, ei Finlandista. Tänä aamuna puhuin taksissa puhelimeen ja kuski kysyi, mitä kieltä se oli. Sanoin Finnish. Kuski nyökkäsi. Sitten lisäsin Suomi, ja kuskin kasvoille levisi hymy. Hän ei ole aiemmin kuullut suomen kieltä, ja oli iloinen kuultuaan sitä ensimmäisen kerran.

Martti Ahtisaari sen sijaan oli YK:n pääsihteerin erityisedustajana neuvottelemassa Namibian itsenäistymistä (1990) Etelä-Afrikasta. Windhoekissa on muun muassa Martti Ahtisaari -niminen peruskoulu, ja kuten aiemmin myös mainitsin, Ahtisaaren kuva komeilee yliopistomme seinällä. Tunnettu mies siis tämäkin Martti.

Täällä olen törmännyt Marttien lisäksi ainakin seuraaviin suomalaisiin tai eurooppalaisperäisiin nimiin:

Raimo
Sylvi
Laimi
Aune
Johanna
Heikki
Toivo
Martta
Saara
Alina
Liina
Annamaria
Johannes
Matilda
Elina
Hilkka
Ina
Loviisa
Helvi
Sonja
Selma


Suomi-porukalla olemme keränneet huvitusta aiheuttavia nimiä, ja tässä tulos:

Paska (yliopiston työntekijä)
Ms. Namupala (yliopiston työntekijä)
Tissi (Idols-kilpailun osanottaja)
Kuseni (pankinjohtaja)
Rusina (elokuvan lopputeksteistä bongattu)
Dollar (kuorolaulajan sukunimi)
Moses (toimittaja)
Suuko (lehdestä bongattu)
Katu (lehdestä bongattu)
Musa (kaverini)
Dorkas (ylin esimieheni)

Ja entäpä väännökset meidän suomalaisten nimistä?

Tytti = Tutti, Tutte, Titu, Tiptip (”Is Tiptip a typical English name?”)
Sini = Sinu, Sinni
Annu = Arnu, Aanu
Suvi-Tuuli = Summer Breeze, Summer Time, Midnight Wind
Teija = Leija
Päivi = Beibi
Saara = Sarah
Jenni = Enni, Jeni

Sitten on vielä setti paikallisia nimiä, jotka ihastuttavat:

Tangi (kiitos)
Faith (usko)
Grace (armo)
Princess (prinsessa)
Destiny (kohtalo)
Freedom (vapaus)
Moscow (Moskova)

Myös Etelä-Afrikassa törmäsimme merkityksellisiin nimiin:

Gift (lahja)
Inkhle (kaunis Xhosaksi)
Thule (hiljaa Xhosaksi)
Clinic (perheen ensimmäinen klinikalla syntynyt lapsi)

Eikä tietenkään sovi jättää mainitsematta Suomi-neitoni adoptiokoiria Marttia ja Hildaa. Namibian karvatassut tottelevat nyt suomalaisia perinnenimiä.

Niin, ja eilen sain ihanan viestin suomesta. Siinä luki lyhyesti ja ytimekkäästi neljä nimeä. Kummipoikani T. L. J. L. kastettiin sunnuntaina. Namibian kummitäti näkee perheen uuden tulokkaan vasta ensi vuonna - kuinka maltankaan odottaa!

M

Monimutkaista kaikki on vain. Joskus yksinkertaiset asiat voivat olla mutkikkaita. Se pistää itkun partaalle, kuten tänään.

Sain nyyhkykohtauksen aamulla yliopistolla, kun yritin päästä lukukauden viimeiseen tenttiin. Olin jo valmiiksi myöhässä, koska jostain syystä 5 taksia kieltäytyi ajamasta yliopistolle. Vasta kuudes suostui ottamaan kyytiin, ja hänellekin piti neuvoa reitti. Vihjasin, että nyt olisi hyvä hetki laittaa talla pohjaan: tentti alkaa vartin päästä.

UNAMilla (University of Namibia – maan ainoa yliopisto) on sellainen systeemi, että laukkuja ei saa viedä tenttihuoneeseen. Ensin pitää siis jonottaa, että saa jätettyä laukkunsa sellaiseen saunan kokoiseen koppiin. Samaan koppiin pitää viedä laukku muun muassa silloin, kun menee kirjastoon – ettei vain vahingossa tartu kirjoja luvattomasti matkaan.

Kun sain laukkuni vietyä kopperoiseen, tajusin kolmanteen kerrokseen kävellessäni, että ”Examination Timetable” on yhä laukussani. Vain sen esittämällä pääsee tenttiin eli oli käännyttävä takaisin hakemaan lappua. Huomasin myös, että opiskelijakorttini unohtui kotiin, eikä ilman sitä ole asiaa tenttihuoneeseen. Mutta sinisilmäinen kun olen, ajattelin, että henkilötodistus ajaa saman asian.

But little did I know…..nyrpeä security-nainen kieltäytyi päästämästä minua huoneeseen.

Kello oli 8:30, ja tentti oli alkanut kello 8:00. Security-nainen sanoi, että minulla on puoli tuntia aikaa käydä ostamassa uusi kortti, joka maksaa 30 dollaria. Juoksin siis vielä kerran takaisin siihen saunan kokoiseen koppiin, nappasin kukkaroni ja ryntäsin paikkaan, jossa tulostetaan opiskelijakortteja. Toimistossa ei ollut ketään. 10 minuutin kuluttua korttisetä saapui paikalle kertoakseen, että ensin pitää käydä maksamassa 30 dollaria hallintorakennukseen ja tulla sitten kuitin kanssa takaisin.

Silloin se iski: lohduton itku.

En voinut lopettaa.

Nyyhkytin kaiken toivoni menettäneenä keskellä toimistohuonetta. Korttisetä hätääntyi ja tuli halaamaan minua. Sanoi, että eiköhän me tästä selvitä sister. Jatkoin itkemistä ja änkytin sedälle opiskelijanumeroni. Hän tulosti minulle kortin ja lähetti juoksemaan tenttiin onnentoivotusten kera.

Tentin jälkeen, kaksi tuntia myöhemmin, kävin maksamassa korttini hallintorakennukseen, otin kuitin kouraani ja kävin ostamassa korttisedälle keksipaketin yliopiston kanttiinista. Matkalla sain viestin suomalaiselta opiskelukaverilta: ”Mitä sun kortille tapahtui? Täällä jutut leviää…..”. Korttisetä oli jutellut kaverini kanssa, kun oli minusta huolissaan.

Asiat voi siis tehdä yksinkertaisesti, jos tahtoa ja inhimillisyyttä löytyy. Korttisetä lupasi tulla tervehtimään minua töihin joku päivä. Sanoin, että tervetuloa brother.

L

Laiskuus

Ihana laiskuus. Olen vihdoin oppinut hyväksymään sen osaksi arkea.

Hyvä opiskelukaverini on pari kertaa naureskellut, että viiletän taksiportilta luennolle sellaista vauhtia, etten ehdi sivuilleni vilkuilla. Hän huutelee perääni ”Where are you running Annu?” Vastaan aina, että kun meillä Suomessa on niin pirullisen kylmä, niin olemme oppineet pitämään itsemme liikkeessä.

Kauhuissani huomasin sitten eräänä aamuna, että laahustan yliopistolle yhtä hitaasti kuin muutkin. Piti heti laittaa hätäviesti kämppikselle. Apua! Mitä on tapahtunut? Olenko namibialaistunut?

Onneksi vastaus oli rauhoitteleva. Kyllä sille kiireelle on aikaa Suomessa.

Mutta kovasti toivoisin, että tämä autuaallinen laiskuus jää lihasmuistiin. On niin paljon enemmän aikaa ajatella, kun antaa jalkojen laahustaa perässä. Ja matkalla ehtii tapahtua kaikenlaista jännää: kadulta löytyy sydämen muotoinen vesilammikko, lyhtypylväs esittelee ruosteen luomaa taideteostaan, pakun ikkuna vakuuttaa jumalan pojan rakkautta.

Kuitenkin mietin, mitä tapahtuu, kun palaan Suomeen. Onko enää paluuta viime tipan juoksulähtöihin, järkyttävään stressiin myöhästymisen pelko persuksissa, raastavaan suunnitteluun ja aikatauluttamiseen? Mitä sitten, kun asiat etenevätkin ajallaan, mutta minun jalat ovat vielä matkalla, ja sydän toisella puolen maapalloa. Toivottavasti kello ei lähde enää edistämään, kun palaan takaisin.

Tulee mieleen ihanainen työkaveri parin vuoden takaa: hänen aivonsa eivät kerta kaikkiaan sulattaneet Suomen ilmastoa tai aikataulua. Jos keho sanoo, että on hereillä vasta aamulla kello 9, on sitä kunnioitettava. Muut aloittakoot työt kello 8. Lopulta tytsy pakkasi laukkunsa ja lähti Aasiaan. Minä lähdin Afrikkaan. Hyviä päätöksiä R ja A!

Ehkä sitä pitää laahustaa kauas, että saa ohjelmoitua itsensä luonnolliseen rytmiin.

K

Kiina

Kiina valtaa markkina-alaa Afrikan maissa rytinällä, ja Namibia on saanut siitä osansa sekä kulutustuotteissa että investoinneissa.

Idän jättiläinen näkyy arjessa monella tapaa: yliopiston suosituin kahvila pyörii kiinalaisomistajan voimin, vain työntekijät ovat paikallisia. Kun tiukkailmeinen Kiinan mies nalkuttaa kahvilan pöytiä siivoavalle tytölle hitaudesta, ei tee mieli enää nipottaa, jos joutuu odottamaan ranskalaisiaan pari minuuttia. Mieluummin hymyilen motivaationsa ja itsetuntonsa hukanneelle tyttöpololle ja kiitän roskien viemisestä, kuin lisään hänen stressiään nyrpeilemällä ruuasta.

Kaupoissa Kiina-tarjonta pistää silmiin kiiltävänä muoviroskana ja varo-halpoja-kopioita -laukkuina. Oli mission impossible löytää juhlakenkiä, jotka olisivat edes puoliksi nahkaa ja kohtuullisen hintaiset. Kiina-kipokkaita sen sijaan lepäsi joka hyllyllä.

Opiskelukaveri joutui viime viikolla metsästämään nitojaa ympäri yliopistoa, kun toinen sandaali petti kesken päivän. Seuraavana päivänä tyttö tuli luennolle muovisandaaleissa – paremmat kai nekin kuin keinonahkaiset. Muovihan ei tältä planeetalta meidän sukupolven aikana katoa.

Mutta työpaikat ja tuotanto katoavat Kiinan immeisten haltuun.

Muutama viikko sitten The Namibian -lehti uutisoi kiinalaisen China Jiangsu International -rakennusyhtiön kanssa solmitusta 118 miljoonan NAM dollarin (noin 12 milj. euroa) sopimuksesta pohjoisen koulurakennusten kunnostamiseksi. Rahoitus tulee yhdysvaltalaisen US Millenium Challenge Corporationin kautta, ja tavoitteena on kunnostaa yhteensä 47 koulua pohjoisen pienissä kaupungeissa seuraavan viisivuotiskauden aikana. Mukana talkoissa on toki myös paikallisia rakennusyhtiöitä. Kehityshankkeen kokonaisbudjetti on 3 miljardia NAM dollaria.

Siinä riittää kiinalaisille työmiehille tekemistä ja namibialaisille yhtiöille kilpailemista. Valtio kiittää tehokkaasta työtahdista – työntekijöiden oikeuksilla nyt ei niin väliä.

Ja aivan kuten Suomessakin, monen namibialaisen nuoren mielessä siintää kiinan kielen opiskelu. Yliopistolla on jo pitkään voinut opiskella kiinaa natiiviopettajan johdolla. Sitä äimisteltiin suomalaisen ystävän kanssa erästä matkaohjelmaa katsoessamme.

Mutta kiinalaiset eivät ole ainoita Aasian maista, jotka havittelevat siivua Namibiasta. Vuonna 2001 malesialainen monikansallinen tekstiiliyhtiö Ramatex Textile & Garment Factory rakensi valtavat tehdashallit Windhoekin laitamille, Otjomuisen köyhälle asuinalueelle. Sopimus Ramatexin ja Windhoekin kaupungin välille syntyi African Growth and Opportunity Actin turvin. Bushin allekirjoittaman sopimuksen avulla Saharan eteläpuolisen Afrikan maat pääsevät verovapaasti Yhdysvaltain valtaville markkinoille. Malesialaisella yhtiöllä on satoja kansainvälisiä ostajia, muun muassa Puma, Nike ja Adidas. Sen tuotannosta 70 prosenttia suunnataan Yhdysvaltoihin ja 30 prosenttia EU-alueelle. Tehdasjätin uumoiltiin työllistävän Namibiassa jopa 15 000 ihmistä.

Mutta nyt tekstiilihallit kumisevat tyhjyyttään. Toiminta Namibiassa loppui, ja tuotanto siirrettiin muualle, kun Ramatexin tuotannosta aiheutui vakavia ympäristöhaittoja, joita yhtiö ei suostunut myöntämään. Ympäristön lisäksi lähialueen asukkaiden terveys kärsi.

Namibia on maailman toiseksi harvimmin asuttu maa, joten kai täällä riittää lääniä muutamalle muullekin yrittäjälle. Tosin 30 prosentin työttömyysasteella toivoisi, että tuotanto pyörisi omalla maankamaralla ja namidollarit jäisivät kotiin. Ja kaikki tämä luontoa ja kestävää kehitystä sekä ihmisten terveyttä kunnioittaen.

Ai niin, ja mitä Kiinaan vielä tulee, en ole aikapäiviin syönyt niin hyvää kiinalaista kuin täällä eräissä polttareissa. Kiitokset Kiinan immeisille siis siitä.