Kevätlomalla Spitzkoppe-vuorilla. Oltiin kannustamassa kavereita juoksu- ja pyöräilykilpailussa. Upeat maisemat ja mieltä rauhoittava vaikutus.


















Matkaseuralaisten oveluudella saatiin buukattua leirintäalueen ainoat kolme bungalovia! Muut 300 vierasta nukkuivat teltassa, ja hintaeroa majoitukselle tuli muutama dollari eli pari euroa. Kylläpä nukutti makoisasti, vaikka kuumuus liimasi makuupussin ihoon.


















Juoksijat lähtivät taipaleelleen aamun sarastaessa ja pyöräilijät hieman myöhemmin. Me epäurhailijat katselimme sillä aikaa maisemia ja kilpailun päätteeksi koko porukka vuokrasi aasikyydit läheiselle vuorelle, josta löytyi vanhoja (mitenkähän vanhoja lienevät) kalliopiirroksia. En ole vielä koskaan pelännyt niin paljon kuin aasikyydissä. Rämisevä kärry pomppi kuoppaisella tiellä ja aasit ajoivat välillä ojaan. Yhdessä suuressa kuopassa tikkuisesta laudasta kyhätty istuin lähti irti, ja jäin roikkumaan laudan toiseen päähän. Ensimmäinen refleksi oli suojata kamera jalkojen väliin. Vaikka kädet olivat ilmassa ja sydän kurkussa, objektiivi pysyi tiukasti ja rurvallisesti sylissä. Ammattimaista toimintaa.






















































Kuskimme Elvis (istumassa alla olevassa kuvassa) oli kolmesta pojasta rauhallisin. Ehti korjata irronneen pyöränkin sillä aikaa, kun me kipusimme vuorelle.

































Mittakaavasta näkee, kuinka valtavat maisemat olivat. Pieni nainen häviää vuorten sekaan helposti.

































Vessa oli vertaansa vailla. Reikä maassa, ei vettä (juoksevaa tai juotavaa) eikä siis myöskään suihkua kolmeen päivään. Onneksi ei tullut vatsatautia.

I

Ikävän kanssa eläminen on ikävää.

Kun olen Suomessa, ikävöin jatkuvasti ulkomaille. Maa polttelee jalkojen alla, mieli on levoton, en pysty elämään tässä ja nyt. Kun olen reissussa, koti-ikävä yllättää todella voimakkaana. Oikeastaan pitäisi sanoa ihmisikävä. Se tunne nousee pintaan erityisesti silloin, kun rakkailla menee heikosti tai kun itsellä menee heikosti.

Viime viikkoina on tullut koettua molemmat. Makasin kotona surkeana ja ikävissäni odottaen vain iltaa, että pääsen puhumaan rakkaan kanssa. Ei ollut kivaa kuulla, että sielläkin on mennyt huonosti. Omat murheet unohtuivat hetkeksi.

Mainitsin aiemmin illallisesta kaverin luona. Juttelin tuona iltana pitkään kanadalaisen tytön kanssa, joka on melkein koko aikuisikänsä reissannut ja työskennellyt eri puolilla Afrikkaa. Totesimme, että kodin voi perustaa minne vain, mutta oikeasti vasta ihmiset tekevät kodin. Vaikka puitteet elämässä olisivat muuten hienot, ilman oikeita ihmisiä siitä puuttuu aina jotakin.

Olen onnellinen, että näin lyhyessä ajassa olen jo saanut elämääni tärkeitä ihmisiä. Jostain mystisestä syystä juuri oikeanlaisia tyyppejä osuu matkan varrelle – puolin ja toisin. Ainakin me kanadalaisen tytön kanssa löysimme toisemme sillä hetkellä. Ja kun makasin keskellä yötä kalpeana täristen vessan lattialla, ette usko kuinka onnellinen olin, että vuokraemäntämme tuli ja vei sairaalaan. On ihanaa, ettei tarvitse selvitä arjesta yksin. Ilman Suomi-kämppistä olisin menettänyt hermot monta kertaa useammin. Onneksi ärsytysaallot menevät meillä eri tahtiin, niin voidaan aina tsempata toisiamme.

Myös yliopistolla olen onnistunut istumaan oikeaan seuraan. Ja ettei tämä nyt kuulostaisi romantisoivalta, niin toki tiedostan, että eurooppalaisena, suomalaisena, valkoisena saan aina erityshuomiota, vaikka kuinka yritän sitä välttää. En kuvittele, että kaikki olisivat kiinnostuneita jutuistani juuri siksi, että olen niin huippu tyyppi. Olen jo päässyt kokemaan, miltä tuntuu olla näyttelyeläin, se valkoinen ystävä. Mutta tuollaista kohtelua en ole onneksi saanut keneltäkään nuorelta, vain vanhemmilta ihmisiltä.

Ja taas jostain selittämättömästä syystä tapaan aina aivan äärettömän mukavia sambialaisia. Meidän ajattelutavat jotenkin synkkaavat yhteen. Olemme tehneet tämän saman havainnon suomalaisen kämppikseni kanssa. Monesti lämmöllä ajattelen sambialaista tuttavaani I:tä, johon tutustuimme lukioaikana. Hän tuli meidän lukioon kouluavustajaksi. Ja mikä huvittavinta, täällä Windhoekissa asuu eräs suomalais-namibialainen pariskunta, joka on aikoinaan törmännyt samaan I:hin Sambiassa! Pieni on maailmanpala Suomen ja Sambia välissä.

Hetken muuten harkitsin, että ryhtyisin opiskelemaan yliopistolla afrikaansia eli hollantilaisten jäljiltä eteläiseen Afrikkaan periytynyttä kieltä. Mutta sitten tajusin, että siirtomaaisäntien kieli ei ole minua varten. Ne muutamat fraasit, jotka olen oppinut, saavat riittää.

Nyt kehittelen mielessäni jotain virkettä, jonka voisin pyytää tuttaviltani kunkin äidinkielellä. On niin tylsää opetella pelkästään perustervehdyksiä. Eikö olisi hauskempaa osata vaikka oshiwamboksi, että ”olen viime yönä kadottanut siniset sukkani”? Muutama vuosi sitten opin sanomaan sloveniaksi ”mikä ei ole pahaa, on hyvää” (”Kar je dobru, naj slabu”..tai jotain sellaista). Voisiko se olla sopiva virke? Aika moniselitteinen, tosin.

Rakkaat ihmiset: laittakaa ehdotuksia tulemaan. Parhaat virkkeet pääsevät matkapäiväkirjaan.

H

Hiv/aids.

Tähän kirjaimeen tarttuminen on kestänyt kauan. Oma sairastelu verotti myös aikaa blogin päivittämiseltä.

Mainitsin aivan alussa, että palaan H:lla alkavaan aiheeseen vielä myöhemmin. Eilen aamulla aihe istui viereeni.

Poika, johon olen tutustunut eräällä kurssilla, tuli taas kerran väsyneenä ja sairaana luennolle. Hän on sairastellut viime aikoina paljon ja joutunut olemaan poissa tunneilta. Syynä on ollut päänsärky.

Kun poika kertoi sairastelustaan, olin vähän huolissani. Päänsärky tuntui vievän kaikki voimat. Huomasin muiden katseista, että kaikki ei ole kunnossa. Tuttu epäilys heräsi. Eilen se sai vahvistusta, kun näin pojan ihon. Tyypilliset aids-vaiheen oireet olivat näkyvissä. Kysyin pojan vointia, ja hän sanoi, että elämässä on nyt aika paljon meneillään.

Tuntui pahalta istua siinä vieressä omine epäilyksineen ja yrittää antaa energiaa ja ymmärrystä nuutuneelle kaverille - silti tiedostaen, että saatan myös kuvitella kaiken. Ja mitä merkitystä tällä kaikella on? Miten se vaikuttaa minuun?

Tällaisia ajatuksia varmasti moni joutuu pyörittelemään mielessään. Kun väestöstä reilu 20 prosenttia on hiv-positiivisia, tilastollisesti joka viides kohtaamamme ihminen elää sairauden kanssa. Nuoret, lahjakkaat, elämänhaluiset, tulevaisuuttaan suunnittelevat namibialaiset. Ja hiv vaikuttaa muihinkin, kuin sairastuneisiin. Siitä kärsivät orvoiksi jäävät lapset ja isovanhemmat, jotka huolehtivat heistä, kun vanhemmat kuolevat. Yhteiskunnasta puhumattakaan.

Kamppailen myös koko ajan gradun aiheen kanssa: mistä löytäisin herkullisimman näkökulman? Miten etäännytän itseni aiheesta? Miten kohtaan haastateltavan? Toimittajan ja valokuvaajan roolissa hiviä on helppo lähestyä, koska aiheen ja minun välissä on kynä tai kamera. Niiden taakse voi piiloutua, kun tarina tulee iholle. Kameran etsin kätkee kyyneleet. Faktoihin takertuminen tukahduttaa tunteenpurkauksen.

En tiedä, miksi aihe on jäänyt vainoamaan minua. Ehkä se Etelä-Afrikassa tuli niin vahvasti osaksi arkea, että en ole voinut unohtaa sitä. Maan väestöstä lähes 6 miljoonaa on hiv-positiivisia - enemmän kuin Suomessa on asukkaita. Oli päivänselvää, että teen myös graduni hiviin liittyen. Opiskelukaverit ovat varmaan jo kyllästymiseen asti kuunnelleet näitä juttuja.

Tiedon ja käyttäytymisen välissä ammottaa vielä suuri kuilu. Vaikka tietoa on tarjolla yllin kyllin, tartuntojen määrä ei suostu kääntymään laskuun. Vuosi sitten meidän yliopistolla tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että vaikka 80 prosenttia nuorista tietää aidsin vaaroista, kondomien käyttö on hyvin vähäistä.

Miten tuohon tiedonkulkuun sitten voisi tarttua? Sitä haluaisin tutkia. Kuinka viestinnällä voidaan vaikuttaa käyttäytymiseen, vai voidaanko? Tieteenalamme ikuisuuskysymys. The Southern Times -lehti julisti taannoin, että Namibian media on jo hävinnyt kamppailun hiviä vastaan. Sairaudesta tiedottaminen ei näy ihmisten käyttäytymisessä, vaikka medialla on tiedonsiirrossa suurin rooli. Eräs nuori kolumnisti kertoi kuulemastaan keskustelusta: tuttu kaveri oli silmät kirkkaana todennut, ettei hänen tarvitse käydä testeissä, koska hän on nuori ja terve.

Tämä on valitettavasti se sanapari, johon uudet hiv-tartunnat usein liitetään.

Lisätietoa:
http://en.wikipedia.org/wiki/HIV/AIDS_in_Namibia
http://www.globalhealthreporting.org/countries/namibia