T

Tyhjyys, tuska, tapahtumat, joilla on merkityksensä. Toivo.

Blogin päivittämisessä on ollut lomatauko ja ehkä myös pieni turnausväsymys, joka kurkistelee nurkan takaa. Aiheiden moninaisuus ja valinnan vaikeus blogiotsikoinnin suhteen pistävät pään pyörälle, varsinkin nyt, kun aika Namibiassa vääjäämättä lähestyy loppuaan.

Noh, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Hienoja asioita elämässä ei mitata vuosissa tai kuukausissa vaan myös tunteessa ja eletyn elämän tunnussa.

Tunneskaala on viime aikoina vaihdellut ääripäästä toiseen. Ehkä tämän päivityksen olisi myös voinut otsikoida tunteeksi. Tai tulevaisuudeksi. Tahdoksi. Tien kulkemiseksi. Tosiasioiden kohtaamiseksi.

Kaikkea tätä on elämä pullollaan.

S

Sairastaminen

Aiemmin kirjoitin ikävästä ja siitä, kuinka ikävää sen kanssa eläminen on.

Sairastaessa ikävän tunne kasvaa potenssiin kymmenen. Ihan kamalaa!

Onnistuin polttamaan itseni pahasti viime viikolla, ja kuumeen kalistaessa takahampaita osasin vain ajatella omaa kotia ja omaa sänkyä. Suomessa siis. Onneksi olin rannikolla Suomi-rakkaiden luona kylässä. Ystävä armas vaihto palaneelle iholle kylmiä kääreitä ja sitoi rievun otsalle, vaikka uni painoi molempien silmiä.

Kun palasin Windhoekiin, kuume nousi uudelleen, ja iho meni rakoille. Itku pääsi, kun istuin päivystyksessä.

Muutenkin Namibia on käynyt terveydelle. En ole koskaan sairastanut näin paljon ja näin kummallisesti. Lista on pidempi kuin sitkeällä karjalaismummollani: matalaa verenpainetta, sappikiviä, flunssaa, kuumetta, ihottumaa, allergiaa, hormonihäiriöitä, vatsatauteja, hammassärkyä, neljä kuukautta jatkunutta nenäverenvuotoa ja näitä auringonpolttamia nyt viimeisimpänä.

Ja silti mieli on ollut täällä levollisempi ja onnellisempi kuin aikoihin.

Mihinkähän katosi yhteys pään ja ruumiin välillä? Eikö niiden pitäisi kulkea käsi kädessä?

Luin juuri Elina Hirvosen uusimman, Kauimpana kuolemasta, ja pysähdyin miettimään, miten sitkeää sakkia tässä maanosassa asuu. Tai siltähän se meidän mielestä näyttää, täältä korkealta kukkulalta katsottuna.

Hirvosen romaanissa ihmiset tulevat kottikärryillä sairaalan jonoon vain kuollakseen oven suuhun. Takana on 10 kilometrin matka, ja saman matkan läheiset kärräävät ruumista takaisin kotikylään.

Kun haastattelemani perheen lapsi sairastuu Katuturassa (en.wikipedia.org/wiki/Katutura), äiti kulkee kilometrien matkan klinikalle, jossa istuutuu jonon jatkeeksi. Hyvällä onnella vastaanotolle pääsee samana päivänä. Vielä paremmalla onnella lapsi ymmärsi sairastua sinä ainoana päivänä viikossa, kun lääkäri on paikalla.

Ja minua närästi, että jouduin odottamaan sairaalassa puolitoista tuntia. Sinä aikana tosin kaksi sairaanhoitajaa kävi juttelemassa kanssani, ja toinen istuutui seuran vuoksi sängyn laidalle, kun näki vetistävät silmäni.

Sairastamisen vaikeus pitää tietenkin suhteuttaa omaan elämään. Mutta ehkä sen helppouden muistaa viimeistään sitten, kun saa Suomen sairausvakuutuksesta hoitokulut takaisin.

R

Raha

Tiukassa on namibialaisen keskiansio. Vaikka elinkustannukset Namibiassa ovat pienemmät kuin Suomessa, palkkaan suhteutettuna suomalainen tienaa enemmän.

Raha on ikuinen huoli ja puheenaihe, mutta palkasta puhuminen ei tunnu silti olevan samanlainen tabu kuin Suomessa.

Minulta on monesti kysytty, kuinka paljon ansaitsen. Yleensä en vastaa suoraan, vaan selitän ensin, kuinka korkea verotus meillä on, miten paljon asuminen maksaa, kuinka kallista ruoka on ja miten paljon esimerkiksi auton omistamisesta joutuu Suomessa kustantamaan.

Sitten mainitsen, kuinka paljon minulla on asuntovelkaa, ja kerron lopuksi, mitä ansaitsen.

Entisessä työpaikassani tiesin työkavereiden palkan suurin piirtein, ja sekin siksi, että niiden eteen taisteltiin. Mutta arkikeskusteluissa palkasta puhuminen ei ollut soveliasta.

Miksi sitä tuleekaan vierastettua rahakeskusteluja?

Olen kuitenkin viettänyt aikaa sellaisten namibialaisten kanssa, joille palkasta ja rahasta puhuminen on helppoa.

Esimerkiksi tv:n apulaistuottajana NBC:llä (Namibian Broadcasting Corporation) työskentelevä tuttavani tienaa samalla koulutuksella kuin minä noin 8 000 dollaria eli 800 euroa kuukaudessa. Siitä ehkä neljännes kuluu vuokraan. Talvella talon neljältä asukkaalta menee sähköön jopa 90 euroa kuukaudessa.

Vuoden 2009 tilastoissa Suomi sijoittui maailman 8. rikkaimmaksi maaksi bruttokansantuotteella mitattuna, kun taas Namibia piti sijaa 78. Sen edelle kiilasi muun muassa Etelä-Afrikka, sijalle 64. BKT ei tietenkään ota huomioon kaikkia kehityksen mittareita, mutta jotain suuntaa se antaa maan tulotasosta. http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_countries_by_GDP_%28nominal%29_per_capita

Ehkä kannan yhä hartioillani rikkaan länsimaalaisen taakkaa, kun sydämeni muljahtaa joka kerta, kun kuulen, miten vähällä jotkut kaverini täällä tulevat toimeen.

Paras opiskelukaverini kertoi, että joskus nukkumaan mennessä pitää miettiä, juoko mehun iltapalaksi vai jättääkö sen aamiaiseksi, sillä mitään muuta ei jääkaapissa ole. Taksiin hänellä ei ole varaa (80 snt / matka), joten hän joutuu heräämään aamulla klo 5 ehtiäkseen kunnan linja-autoon, joka maksaa 60 snt / matka. Sillä tyttö köröttelee yliopistolle, ja ylpeästi sen tekeekin.

Tänään olimme vierailulla ja kuvauskeikalla Windhoekin keskusvankilassa, jossa järjestetään kerran vuodessa perhetapaamisia Namibian Punaisen Ristin ohjelman kautta. Maan pohjoisosissa asuville perheenjäsenille kustannetaan matkat pääkaupunkiin ja ylöspito kolmen päivän ajan, jotta he pääsevät tapaamaan läheisiään edes kerran vuodessa. Kukin saa kolmeksi päiväksi 450 dollaria (45 euroa), ja sillä pitää kattaa sekä matkat, asuminen että ruokailu.

Kuuntelin häpeissäni, kun eräs meme kertoi tästä. Kaksi viikkoa sitten oli pohjoisessa viiden päivän kuvausreissulla, ja sain tuolle ajalle yli nelinkertaisen summan taskurahaa.

Olen miettinyt, mitä voisin ylijääneillä rahoilla tehdä. Tänä iltana ainakin osa niistä menee hyvään käyttöön, kun opiskelukaverini tulee syömään. Saan laatuseuraa herkutteluun ja varsinkin hyvää keskusteluseuraa. Hän on näitä harvoja namibialaisia tyttöjä, joiden kanssa olen ystävystynyt. Meidän yhteiset kiinnostukset löytyvät mediasta, naisten asemasta ja tulevaisuuden suunnitelmista. (Ei hiuslisäkkeistä, kwaito-artisteista ja pojista).

Ajattelin kokata jotain namibialais-suomalaisruokaa, jos nyt sellaista voi näillä taidoilla tehdä, ja tarjota jälkkäriksi pannaria, pullaa ja salmiakkia. Katsotaan, mitä pikkukodin pikkukeittiössä syntyy.

Ja jos sopat palavat pohjaan, apu löytyy läheltä: Omalla kadulla on nimittäin oikein mukava afrikkalainen fuusio-ravintola, jonka omistaa 29-vuotias Owambo-nainen Rebekka. Mielelläni ohjaan rahani myös tämän naisyrittäjän tukemiseen.

Fusion restaurant
http://fusionamibia.blogspot.com/

Q

Quality, laatu

Sitä saa Namibiassa etsiä, olipa kyse elintarvikkeista, palvelusta tai tavaroista.

Ensimmäiset viikot äimistelin ravintoloissa, miten lähes poikkeuksetta jokin meni aina pieleen. Ruokailuvälineet puuttuivat, lasi oli likainen, alkuruokaa ei koskaan tullut tai tarjoilija ei tuntenut ruokalistaa. Luulin, että karmea ravintolakohtaloni pätee vain Suomessa, mutta näytti siltä, että toin sen mukanani tänne.

Uusi vuokraemäntäni totesi eräänä iltana, että ”We Namibians are independent, but we don't have an independent mind”. Se oli todella hyvin sanottu. Olimme juuri keskustelleet tämän nykyisen kotini remontista.

Omistajapariskunta päätti uudistaa päätalon keittiöt ja samalla laittaa vuokra-asuntoja ja pintoja vähän uusiksi. Työ kesti 3 kuukautta, ja sen jälkeen heidän oli pakko sanoa työmiehille kiitos ja näkemiin.

Talossa ei kuulemma tuona aikana ollut hetken rauhaa, ja kaiken lisäksi työn jälki oli karmeaa. Eräänä päivänä vuokraemäntäni oli tullut kotiin löytääkseen peilin keskeltä keittiön lattiaa. Peili oli otettu seinältä rappauksen ajaksi pois, ja työmiehet suunnittelivat liimaavansa sen takaisin työn valmistuttua. Harmillista vain, peili oli ”unohtunut” lattialle liimoineen kaikkineen, eikä se enää irronnut kaakeleista. Sekä peili että lattia piti hajottaa.

Joskus työmiehillä meni 4 tuntia odotteluun, koska jokin tärkeä asia puuttui. Kuten tikkaat. Ja vaikka miehet jo edellisenä iltana tiesivät tekevänsä seuraavan päivän töitä katolla, kenellekään ei tullut mieleen ottaa tikkaita mukaan.

Ja entäpä vesikouruni! Hahaa. En itsekään onnistuisi tällaisessa työnjäljessä (kts. kuva alla).

Ymmärrän hyvin, mitä vuokraemäntäni sanonnalla tarkoitti. Jotta pystyy itsenäiseen työskentelyyn, täytyy olla mahdollisuus itsenäiseen ajatteluun. Sitä mahdollisuutta ei työmiehille tai vaikkapa tarjoilijoille noin vain suoda.

Monesta, etenkin nuoresta, työntekijästä huomaa, että työhön perehdyttäminen on jäänyt puolitiehen tai kokonaan tekemättä. On tosi harmillista saada ravintolassa huonoa palvelua tai ruokaa, kun tietää varsin hyvin, ettei syy ole tarjoilijan. Laatu tökkii johtoportaassa.

Eilen illalla kävimme kahden Suomi-pariskunnan kanssa tutussa ravintolassa syömässä, ja kas, ruokalistat olivat uusiutuneet. Uudistuksen myötä noin kolmannes ruokalajeista oli pudotettu listalta pois ja annoksiin lisätty noin 5 dollaria lisähintaa. Kun seurueemme jäsen tilasi drinkin, se tuotiin aiempaa pienemmässä lasissa. Olimme juuri huomauttaneet tarjoilijalle hintojen noususta, mihin hän vastasi, että nyt panostamme määrän sijasta laatuun.

Aika laaduton selitys.

Mutta toisaalta, kyllä Namibiasta laatuakin saa. Nimittäin lihassa. Sitähän alettiin maahantuoda myös Suomeen tänä syksynä. Ei siis ole legendaa, että namibialainen liha on hyvää ja laadukasta. Tosin kasvissyöjää se ei liiemmin ilahduta. Oikeastaan vaan harmittaa, että elintarvikkeita pitää roudata toiselta puolen maapalloa.

Voiko Namibiassa tuotetun lihan ostaminen olla eettisesti hyväksyttävää, ja mitä on tuotteen laatu?

Tätä pohditaan YLE:n uutisessa (jossa Namibiaan tosin viitataan sanalla Afrikka):
http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/09/naudanfileita_tuodaan_suomeen_nyt_namibiasta_1973066.html



















Uusi kotini. Alapihalla päärakennus sekä vapaaehtoisten asunnot, mustan portin takana pikkuterassi ja pikkukotini. Punainen vesikouru kertoo rakennusmiesten työnjäljestä. Niin mihin sen veden pitikään mennä?



















Oma tupa, jossa keittiö, kylppäri ja runkopatjalla varustettu laatusänky! Kiitos laatuinsinöörin, nyt ei pöytäkään enää keiku.

P

Punainen Risti

Työnantajani jälleen kerran. Istun nyt kolmatta viikkoa Namibian Punaisen Ristin (NRCS) toimistolla. Työtahti on hieman erilainen kuin Etelä-Afrikassa: kahden ensimmäisen viikon aikana suunnittelin joulukortin.

Kolmannella viikolla pääsin onneksi viiden päivän kuvausreissulle pohjoiseen, aivan Angolan rajalle, Eenhanaan (http://en.wikipedia.org/wiki/Eenhana).

Tämä on sitä parhautta Punaisen Ristin kanssa työskennellessä. Kun pääsee kentälle näkemään, miten projektit käytännössä toimivat ja kuinka tämä maailman suurin humanitaarinen organisaatio vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään, tuntee ainakin tekevänsä jotakin järkevää. Vaihtoehtona olisi istua Windhoekissa, pestä pyykkiä, käydä kaupungilla käppäilemässä, ehkä mennä illalla jonnekin syömään ja tulla kotiin roikkumaan nettiin (uudessa kodissa on ilmainen langaton – jei!).

Varsinkin paikallistoimistoissa näkee, että töitä tehdään sydämellä ja sitoutuneesti. Tahti on aivan erilainen kuin kansallistoimistolla Windhoekissa. Työntekijät ovat nuoria ja innokkaita. Eikä tässä voi jättää mainitsematta, että Ohangwenan paikallistoimisto pyörii pääosin vapaaehtoisten voimin.

Kävimme reissun aikana muun muassa Oshakatissa (http://en.wikipedia.org/wiki/Oshakati) haastattelemassa vanhaa herraa, joka on tehnyt Namibian Punaiselle Ristille vapaaehtoistyötä 20 vuotta. Lisäksi autoimme International Volunteers Dayn ja World Aids Dayn mediajärjestelyissä. Niitä molempia juhlittiin tänä vuonna samana päivänä, 1. joulukuuta, ja onnistuttiin saamaan hyvää näkyvyyttä.

Kuvausolosuhteet olivat otolliset, sillä sadekauden ansiosta aurinko ei porottanut yhtä kuumana kuin yleensä ja pilvipouta antoi juuri sopivaa valoa.

Jos edellisessä tekstissä mainitsin jotain odottamisesta, niin olisi epäreilua jättää mainitsematta se nyt. Pohjoisessa elämä oli yhtä odottamista, mutta nyt se ei häirinnyt. Hitaus ja ajan maleksiminen jotenkin kuului asiaan. Yllättäen huomasin nauttivani siitä ajattomuuden tunteesta. Ja kameran kautta oli mielenkiintoista katsella tätä aikaumpiota.

Ostin muuten Enhanasta vihdoin perinteisen Oshiwambojen Onderera-hameen. Se pitäisi vielä värjätä pinkiksi, mutta jotenkin tykkään siitä sellaisenaan. Hameeseen liittyy mielenkiintoinen ilmiö: se päällä saa paljon huomiota, ja keskustelunavauksia oshiwamboksi. Nawa, nawa….ee-e.


Lisätietoa Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun yhdistysten toiminnasta kiinnostuneille:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Punaisen_Ristin_ja_Punaisen_Puolikuun_kansainv%C3%A4linen_liike


















Pyykkipäivä Eenhanassa. Sadekauden aikaan vettä on, ja paljon.



















Lehmiä, vuohia, koiria ja kanoja näkyi kaikkialla. Puskien ja ihmisten lisäksi.



















Tytöt neuvoivat tien Punaisen Ristin toimistolle Oshakatissa.


















Se tie oli mutainen.

























Hylätyssä toimistorakennuksessa haastattelimme vanhaa herraa, joka on tehnyt NRCS:lle vapaaehtoistöitä 20 vuotta.



















Oshikango sijaitsee 7 kilometrin päässä Angolan rajalta. Se oli likainen, sekava, värikäs, mutainen, erittäin angolalainen, mutta vielä enemmän kiinalainen.


















1.12. International Volunteers Day & World Aids Day.

































Toivo ya Toivo, "Toivo Toivonpoika" sai ansaittua huomiota. Lähetti terveisiä kavereilleen Martti Ahtisaarelle ja Kalevi Sorsalle Suomeen. Lupasin välittää.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Herman_Andimba_Toivo_ya_Toivo



















Paikallistoimisto sai lahjoituksen 3 vuohta ja 63 kanaa. Tässä yksi illalliseksi päätyneistä kanoista ennen.....



















....ja jälkeen.



















POLL: mitä tässä kuvassa tapahtuu? Miksi Annulla on kummallinen ilme? Mitä pöydän alle sujahtaa?