I

Ikävän kanssa eläminen on ikävää.

Kun olen Suomessa, ikävöin jatkuvasti ulkomaille. Maa polttelee jalkojen alla, mieli on levoton, en pysty elämään tässä ja nyt. Kun olen reissussa, koti-ikävä yllättää todella voimakkaana. Oikeastaan pitäisi sanoa ihmisikävä. Se tunne nousee pintaan erityisesti silloin, kun rakkailla menee heikosti tai kun itsellä menee heikosti.

Viime viikkoina on tullut koettua molemmat. Makasin kotona surkeana ja ikävissäni odottaen vain iltaa, että pääsen puhumaan rakkaan kanssa. Ei ollut kivaa kuulla, että sielläkin on mennyt huonosti. Omat murheet unohtuivat hetkeksi.

Mainitsin aiemmin illallisesta kaverin luona. Juttelin tuona iltana pitkään kanadalaisen tytön kanssa, joka on melkein koko aikuisikänsä reissannut ja työskennellyt eri puolilla Afrikkaa. Totesimme, että kodin voi perustaa minne vain, mutta oikeasti vasta ihmiset tekevät kodin. Vaikka puitteet elämässä olisivat muuten hienot, ilman oikeita ihmisiä siitä puuttuu aina jotakin.

Olen onnellinen, että näin lyhyessä ajassa olen jo saanut elämääni tärkeitä ihmisiä. Jostain mystisestä syystä juuri oikeanlaisia tyyppejä osuu matkan varrelle – puolin ja toisin. Ainakin me kanadalaisen tytön kanssa löysimme toisemme sillä hetkellä. Ja kun makasin keskellä yötä kalpeana täristen vessan lattialla, ette usko kuinka onnellinen olin, että vuokraemäntämme tuli ja vei sairaalaan. On ihanaa, ettei tarvitse selvitä arjesta yksin. Ilman Suomi-kämppistä olisin menettänyt hermot monta kertaa useammin. Onneksi ärsytysaallot menevät meillä eri tahtiin, niin voidaan aina tsempata toisiamme.

Myös yliopistolla olen onnistunut istumaan oikeaan seuraan. Ja ettei tämä nyt kuulostaisi romantisoivalta, niin toki tiedostan, että eurooppalaisena, suomalaisena, valkoisena saan aina erityshuomiota, vaikka kuinka yritän sitä välttää. En kuvittele, että kaikki olisivat kiinnostuneita jutuistani juuri siksi, että olen niin huippu tyyppi. Olen jo päässyt kokemaan, miltä tuntuu olla näyttelyeläin, se valkoinen ystävä. Mutta tuollaista kohtelua en ole onneksi saanut keneltäkään nuorelta, vain vanhemmilta ihmisiltä.

Ja taas jostain selittämättömästä syystä tapaan aina aivan äärettömän mukavia sambialaisia. Meidän ajattelutavat jotenkin synkkaavat yhteen. Olemme tehneet tämän saman havainnon suomalaisen kämppikseni kanssa. Monesti lämmöllä ajattelen sambialaista tuttavaani I:tä, johon tutustuimme lukioaikana. Hän tuli meidän lukioon kouluavustajaksi. Ja mikä huvittavinta, täällä Windhoekissa asuu eräs suomalais-namibialainen pariskunta, joka on aikoinaan törmännyt samaan I:hin Sambiassa! Pieni on maailmanpala Suomen ja Sambia välissä.

Hetken muuten harkitsin, että ryhtyisin opiskelemaan yliopistolla afrikaansia eli hollantilaisten jäljiltä eteläiseen Afrikkaan periytynyttä kieltä. Mutta sitten tajusin, että siirtomaaisäntien kieli ei ole minua varten. Ne muutamat fraasit, jotka olen oppinut, saavat riittää.

Nyt kehittelen mielessäni jotain virkettä, jonka voisin pyytää tuttaviltani kunkin äidinkielellä. On niin tylsää opetella pelkästään perustervehdyksiä. Eikö olisi hauskempaa osata vaikka oshiwamboksi, että ”olen viime yönä kadottanut siniset sukkani”? Muutama vuosi sitten opin sanomaan sloveniaksi ”mikä ei ole pahaa, on hyvää” (”Kar je dobru, naj slabu”..tai jotain sellaista). Voisiko se olla sopiva virke? Aika moniselitteinen, tosin.

Rakkaat ihmiset: laittakaa ehdotuksia tulemaan. Parhaat virkkeet pääsevät matkapäiväkirjaan.