O

Odottaminen

Nyt alkaa puolivuotinen olla siinä vaiheessa, että väkisinkin, surun ja ilon sekaisin tuntein odotan kotiinpaluuta. Siis Suomen kotiin. Tällä viikolla olen joutunut hyvästelemään kaksi rakasta ystävää, ja ensi viikolla on edessä kahdet uudet hyvästit.

En osannut odottaa, että jäähyväisten jättäminen olisi näin vaikeaa.

Täällä olen kyllä muuten oppinut kasvattamaan odotushermojani, vaikka en voi kehua olevani siinä kovinkaan hyvä. Odottamista odottamisen jälkeen. Voi hermoparkani!

Kaikki toimi niin hitaasti. Ruokakaupassa joutuu odottamaan vuoroaan, koska kassoja on liian vähän. Ja ne toimivat niiiiiin hitaasti. Sen jälkeen pitää odottaa, että kassa laskuttaa ostokset, juttelee välillä työkaverinsa kanssa ja pakkaa lopulta ostokset muovipusseihin (3-4 ostosta / pussi). Kaikki tämä tapahtuu turhia kiirehtimättä. Usein joudun vielä odottamaan, että luottokorttini palautuu toiselta kassalta, sillä ensimmäinen kassa ei osaa käyttää sitä tai masiina ei toimi.

Ymmärrän kyllä, ei minunkaan tekisi parin euron tuntipalkalla mieli kiirehtiä tai tehdä yhtään ylimääräistä liikettä.

Kerran lähikaupassa kassan tyttö näytti nuupahtaneelta ja kysyin, onko kaikki ok. Hän sanoi, ettei ole syönyt koko päivänä (kello oli viisi, ja tyttö oli aloittanut aamulla yhdeksältä). Annoin hänelle suklaani. Tyttö sujautti sen tiskin alle, ettei pomo näe.

Millaista työsuoritusta tällaisella kohtelulla voi odottaa?

Olen alkanut tarkkailla, mitä ihmiset tekevät odottaessaan. Useimmiten jotain kännykän kanssa – aivan kuten Suomessakin. Mutta kun odotus venyy pitkäksi, ihmiset vaipuvat jonkinlaiseen odotuskoomaan. Kai se on tapa sulkea itsensä tilanteen ulkopuolelle. Lasittunut katse vain tuijottaa tyhjyyteen.

Lokakuussa kävimme köyhillä asuinalueilla kuvaamassa ja tekemässä juttuja paikallisiin sanomalehtiin. Kyydin piti lähteä yliopiston pihalta klo 8 lauantai-aamuna. Ensimmäisiä elonmerkkejä näkyi klo 9:30, kun pieni paku kaartoi pihaan ja kehotti hyppäämään kyytiin. Meitä opiskelijoita oli noin 40, pakuun mahtuu 12. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päätin lähteä kotiin: olisin todennäköisesti päässyt matkaan vasta puolilta päivin. Päätin tehdä jutun omineni. Olin jo odottanut tarpeeksi.

Muistatteko, kun mainitsin joskus kirkkotraumastani? Noh, nyt on aika avautua siitä. Siihen sunnuntaihin nimittäin tiivistyy koko namibialaisen odottamisen ydin. Paikallinen kv-koordinaattori kutsui meidät eräänä sunnuntaina kirkkoon, ja sen jälkeen kotiinsa syntymäpäivälounaalle. Kirkon oli tarkoitus alkaa klo 11 ja kyytimme saapua kotipihaan klo 10:30.

Kyytiä ei koskaan tullut. Meidän piti ottaa taksi tuntemattomaan paikkaan. Kirkko alkoi klo 13. Se kesti kolme tuntia. Syntymäpäivälounasta valmistelemaan jäänyt tytär ei ollut saanut kolmessa tunnissa mitään aikaiseksi. Odotimme siis ruuan valmistumista. Se valmistui klo 18. Syömään pääsimme klo 18:30. Siihen mennessä olin syönyt aamiaisen. Vapisevin askelin kävelin noutopöytään ja sain syödäkseni kuivaa pappia (maissipuuroa). En uskaltanut jäädä odottamaan reaktioni seurauksia, joten lähdin kotiin murjottamaan kesken juhlien.

Pitäisi laskea, kuinka suuri osuus päivästä kuluu odottamiseen. Voi olla, että jopa enemmän kuin aktiiviseen suorittamiseen. Ainakin töissä. Seitsemästä tunnista ehkä noin viisi tuntia odotan, että jotain tapahtuisi.

Tokana työpäivänä odotin, että pöytänsä ääreen nukahtanut pomo heräisi. Tarvitsin häneltä kuvia joulukorttiin.

Ai niin, siitä tulikin mieleen: hyvää joulunodotusta kaikille!