Ihana laiskuus. Olen vihdoin oppinut hyväksymään sen osaksi arkea.
Hyvä opiskelukaverini on pari kertaa naureskellut, että viiletän taksiportilta luennolle sellaista vauhtia, etten ehdi sivuilleni vilkuilla. Hän huutelee perääni ”Where are you running Annu?” Vastaan aina, että kun meillä Suomessa on niin pirullisen kylmä, niin olemme oppineet pitämään itsemme liikkeessä.
Kauhuissani huomasin sitten eräänä aamuna, että laahustan yliopistolle yhtä hitaasti kuin muutkin. Piti heti laittaa hätäviesti kämppikselle. Apua! Mitä on tapahtunut? Olenko namibialaistunut?
Onneksi vastaus oli rauhoitteleva. Kyllä sille kiireelle on aikaa Suomessa.
Mutta kovasti toivoisin, että tämä autuaallinen laiskuus jää lihasmuistiin. On niin paljon enemmän aikaa ajatella, kun antaa jalkojen laahustaa perässä. Ja matkalla ehtii tapahtua kaikenlaista jännää: kadulta löytyy sydämen muotoinen vesilammikko, lyhtypylväs esittelee ruosteen luomaa taideteostaan, pakun ikkuna vakuuttaa jumalan pojan rakkautta.
Kuitenkin mietin, mitä tapahtuu, kun palaan Suomeen. Onko enää paluuta viime tipan juoksulähtöihin, järkyttävään stressiin myöhästymisen pelko persuksissa, raastavaan suunnitteluun ja aikatauluttamiseen? Mitä sitten, kun asiat etenevätkin ajallaan, mutta minun jalat ovat vielä matkalla, ja sydän toisella puolen maapalloa. Toivottavasti kello ei lähde enää edistämään, kun palaan takaisin.
Tulee mieleen ihanainen työkaveri parin vuoden takaa: hänen aivonsa eivät kerta kaikkiaan sulattaneet Suomen ilmastoa tai aikataulua. Jos keho sanoo, että on hereillä vasta aamulla kello 9, on sitä kunnioitettava. Muut aloittakoot työt kello 8. Lopulta tytsy pakkasi laukkunsa ja lähti Aasiaan. Minä lähdin Afrikkaan. Hyviä päätöksiä R ja A!
Ehkä sitä pitää laahustaa kauas, että saa ohjelmoitua itsensä luonnolliseen rytmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti