Makeus

Elämä on makoisaa. Ja todella makeaa.

Sokeria on kaikessa ja kaikilla. Namibiassa nieleskelimme viime syksynä ensimmäistä yliopiston aamiaista, joka koostui teestä, valkoisesta leivästä, hedelmästä, muroista ja 12 sokeripussista!

Sokeria hurahtaa monen juomaan runsaasti. Sitä myös kannetaan kaupasta kotiin säkkitolkulla. Hyvä energianlähde, kuulemma. Ainakin joskus ollut pohjoisessa, paremman puutteessa. Ja on sokerivedellä hoidettu sairauksiakin. Moni hoidattaa sen seurauksena nykyisin reikiintyneitä hampaitaan.

Pyrin aina ostamaan paikallisen sanomalehden, että pääsen kartalle siitä, mitä maassa tapahtuu ja mistä puhutaan.

Sunnuntain Sunday News Tansaniassa kertoi, että sokerin hinta on lyhyessä ajassa tuplaantunut. Paikalliset sokerintuottajat sanovat, että hinnannousu johtuu jälleenmyyjien kovasta kilpailusta: esimerkiksi naapurimaassa Keniassa sokeri on vielä kalliimpaa. Tansanialaiset yrittävät päästä samoille tuloille.

Nyt kilo maksaa 2 200 – 2 500 shillinkiä (noin puolitoista euroa), kun vielä viikko sitten kilon sai 1 800 shillingillä.

Kun ylitimme bussilla Kenian ja Tansanian rajan, juttelin matkaseuralaisen kanssa. Hän kertoi käyvänsä kerran viikossa Tansanian puolella hakemassa ”kaikenlaista tavaraa” myyntiin Keniaan, sillä verot Tansaniassa ovat matalammat. Myyntivoittoa siis tulee.

Kaupassa on jälleen kerran vaikeaa löytää maustamatonta jogurttia, johon ei olisi lisätty sokeria. Jos haluaa sokerittoman version, täytyy valita rasvaton tuote. Voisiko saada normaalirasvaista jogurttia ilman sokeria?

Ei voi.

Kun lähdimme eilen aamulla Moshista, Kilimanjaron juurelta kohti Dar es Salaamia, ilmassa leijaili mustaa nokea. Sitä satoi kaikkialle: autojen päälle, vaatteille, pihoille ja teille. Paikallinen sokeritehdas kuulemma polttaa sokeriruokojen kuoria aina silloin tällöin isoina röykkiöinä. Tuloksena on musta nokipilvi kaupungin yllä.

Onneksi sentään pestiin pyykit edellisenä iltana

On the road

Viime päivien blogihiljaisuus johtuu tien päällä olemisesta.

Ensin teimme kolmen naisen snorklaus- ja rentoilureissun Shimoniin, noin 80 kilometriä Mombasasta etelään.

Keniasta jatkoimme kahden naisen voimin rajan yli Tansaniaan, Moshin kaupunkiin, Kilimanjaro-vuoren juurelle. Moshissa oltiin kaksi yötä. Sieltä köröttelimme eilen Dar es Salaamiin, Tansanian rannikolle.

Ensimmäinen bussimatka kesti 8 tuntia, eilinen rapiat 9. Tie Mombasasta Moshiin oli välillä niin huonossa kunnossa, että tuntinopeus laski 30–40 kilometriin. Tunnin pomputtelun jälkeen tuli ensimmäinen rengasrikko – tosin asfaltilla.

Bussissa istuessa on voinut tarkkailla matkan tekemistä: ainakin me suomalaiset kulutamme sen mutustamalla eväitä, hörppimällä vettä, valittamalla vessahädästä, torkkumalla, juttelemalla työasioista (ollaanhan me sentään vähän työmatkalla) ja räpsimällä ikkunan läpi huonoja valokuvia.

Paikalliset kuluttavat aikaansa istumalla.

Muutamia huomioita:

Mombasa-Moshi-välinen bussi oli ”Raqib Vip Class”. Siihen myytiin myös seisomapaikkoja. Yhden matkustajan kassi katosi. Sisäänheittäjät roikkuivat oviaukossa asiakkaita huudellessaan. Vessassa käytiin puskassa.

Moshista Dar es Salaamiin meitä palveli ”Dar Express”. Matkalla tarjoiltiin limsaa ja karkkeja. Myynnissä oli vain istumapaikkoja. Bussin telkussa pyöri kristillisten kuorojen musiikkivideoita. Vessassa käytiin puskassa.

Seuraava päivitys tuleekin Mosambikista, jonne lennämme tänä iltana. Kohteena on Nampula pohjoisessa. Ja Sarin eka juttukeikka. Jei!

Kuvia tien päällä olemisesta ilmaantuu myöhemmin, kun nettijumalat ovat suotuisia.

Helppous

Tiedättehän tunteen, kun astuu ulos lentokoneesta ja tuntee sieraimissaan uuden maan tuoksun.

Mombasaan tullessa odotuksena oli myös tuntea se kuuluisa kuuma ja kostea ilma. Aamukuudelta kosteutta oli, mutta kuumuus puuttui. Ei sitä vieläkään ole tullut. On ollut helppo hengittää.

Rakkaan Suomi-pariskunnan luona on muutenkin helppoa olla. Namibiassa samaisen pariskunnan (ja kahden koiran) kodista ehti jo muotoutua minulle rannikon turvapaikka, jonne aina mielelläni laskeuduin kuumasta sisämaasta.

Uusi Kenian koti on ottanut meidät vähintään yhtä avosylin vastaan. Menossa mukana on tällä kertaa neljä koiraa ja pihasauna. Helppoa ei tosin rakkaiden asettuminen tänne ole ollut. Siksi tuntuu hassulta kirjoittaa helppoudesta, joskin vasta yhden vuorokauden kokemuksella.

Mutta ehkä helppoa oloa luo myös tunne siitä, että tämä manner on jälleen jalkojeni alla ja ärrät surahtelevat englannissa niin tuttavallisella tavalla.

Ja juuri kun kirjoitin tuon virkkeen, naapurin aidan takaa pilkistivät uteliaan pikkutytön kasvot:
”Helloooo, hau aarrr juu?”
”Good, good, thanks. And you?”
”Verrri good”

On mukavaa palata syksyllä Suomeen ja hämmentää arkea höpöttämällä tuntemattomille. Se juttelun helppous jää jotenkin päälle. On helpompaa, kun on helppoa. Turha tehdä asioista liian vaikeita. Turha vääntää. Turha pakottaa.

Kyl se siitä.



Kuvissa Aku, Hilda, Martti ja toipilaana Nalle.

Uudet sanat

On aika herättää ABC-blogi jälleen henkiin ja antaa tilaa uusille sanoille.

Tänään, 19. heinäkuuta on tasan kuukausi siihen, kun seuraava reissu käynnistyy.

Pian edessä on viiden viikon ja kuuden maan juttumatka Ulkoasiainministeriön tukemana. Lähdemme tien päälle Mombasasta elokuun viimeisellä viikolla, ja matkamme viimeinen mutka tehdään rakkaaseen, ihanaan, pieneen mutta tunnemittarilla niin suureen Windhoekiin.

Reitillä ovat: Kenia, Tansania, Mosambik, Etelä-Afrikka, (Swazimaa), Botswana ja Namibia.

Puskatekseissa, lentokoneissa, chapoissa ja busseissa istuvat Annu ja Sari. Annu kirjoittaa ja kuvaa, Sari teke radiojuttuja.

Blogin päivitykset eivät varmasti ole yhtä tiheitä kuin Namibiassa, ja aakkosetkin menevät todennäköisesti sekaisin, vaikka itse pääsisikin jossain vaiheessa kartalle sitä, missä mennään ja miksi ("Mitä tapahtui ja miksi?").

Mutta sellaista se taas on. Liikettä ja vääntöä, hikeä, vatsatauteja ja hienoa valoa. Toivottavasti myös hyviä juttukeikkoja ja lisäymmärrystä meille molemmille. Sekä upeat kolmekymppiset.

Tervetuloa kyytiin!

Z

Zone, vyöhyke

Namibiassa on viime viikkoina satanut paljon, ja samalla me täällä Suomessa kärvistellään ennätyspakkasissa.

Aikavyöhykkeen eteläisellä puoliskolla Windhoekin tietämillä ukkostaa 30 asteen lämpötilassa. Oulussa mittari näytti viime viikolla -34 astetta. Samalla aikavyöhykkeellä sattuu ja tapahtuu paljon.

Viiden viikon Suomessa olon jälkeen voi rehellisesti sanoa, että tuntuu ihan hyvältä. Ei se elämä niin hurjan kummallista tällä pohjoisellakaan vyöhykkeellä ole.

Aloitin blogini sivuamalla käsitettä Afrikka siihen liittyvine yleistyksineen niin hyvässä kuin huonossa. Kuten ystäväni Kapuściński on todennut, Afrikkaa ei ole olemassa kuin maantieteellisenä nimenä. Mielikuvissa se toki elää sitkeän yksioikoisena.

Joulun alla keskustelin Kapkaupungin Ritz-hotellin baarissa (wo-hoo, kuulostaapa hienolta) ruotsalaisen matkanjärjestäjän kanssa, joka pyörittää pohjoismaiden suurinta matkatoimistoa. Hän hämmästeli suomalaisten innottomuutta matkustaa Afrikan maihin. Ruotsalaisia reissaa vuosittain tälle maailman toiseksi suurimmalle mantereelle kuulemma 20 000 sierainparia – suomalaisia vain parisen sataa.

Pohdiskelin siinä keskustellessamme suomalaisten turvavyöhykettä. Totesin, että ehkä me suomalaiset haluamme helppoutta, turvallisuutta ja edullisuutta matkustamiseen. Niitä määritelmiä ei Afrikan maihin yleensä tavata liittää.

Tartuin äsken kirjahyllyssä pitkää yksineloa viettäneeseen Savannin sankarit -teokseen, joka kertoo kahden suomalaisen lähetystyöntekijänaisen 20-vuotisesta urasta Pohjois-Keniassa. Suora lainaus johdantoluvusta kertoo: ”Itäisen Afrikan karu erämaa on paikka, jonne moni suomalainen haluaisi eksoottiselle lomalle, mutta jossa hyvin harva haluaisi pysyvästi asua ja työskennellä”.

Melkoista maalailua, jossa saattaa olla tippa totuutta. Ehkä se muutama hassu suomalainen mielellään suuntaakin Keniaan, jos rohkenee Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan matkustaa.

En ole koskaan varsinaisesti lomaillut Afrikan maissa, joten voin puhua vain arjen puolesta. Ei se siellä eteläisilläkään vyöhykkeillä sen kummallisempaa ole.

Ja nyt voin paeta tätä Suomen arkea oman turvallisuusvyöhykkeeni ulkopuolelle, gradun pariin. Aiheena on se toinen A, kuten aiemmin on jo käynyt ilmi. Näin ollen blogin ympyrä sulkeutuu yhden jos toisenkin A:n kautta takaisin lähtöasetelmiin.

Ayoba! Seuraavan kerran jostain muualta.

Hoks poks. Jostain syystä en pääse kommentoimaan omaa blogiani. Yhyy. Olen yrittänyt vastailla ässään, äksään ja yyhyn, mutta ei onnistu. Alitajuisesti kai yritän sensuroida itseäni....mutta kiitos kommenteista tyttäret.

Y

Ystävyys.

Siihen tiivistyy kaikki tärkein elämässä tällä hetkellä. Ensin pohdin pitkään, olisiko Y ollut yksinäisyys. Mutta mitä vielä! Viimeisten viikkojen aikana olen hukuttautunut ystävyyteen.

Sydän on ymmällään kaikista näistä ihmisistä, joita matkaan on huomaamatta tarttunut.

Ja sen olen huomannut, että ystävyyden väliin mahtuu monia vuosia, tuhansia kilometrejä, ryppyjä ja repäisyjä. Sekä isoja viinilasillisia, paksua maissipuuroa ja kyynelillä kuorrutettuja illallisia. Ei se siitä miksikään muutu. Jotkut suhteet ovat luotuja kestämään.

Blogi lähestyy vauhdilla loppuaan. Enää on yksi kirjain Africa-aakkosissa käsiteltävänä (å, ä ja ö eivät kuulu listaani). Sitten päättyy tämä retki, ja uusien retkien suunnittelu alkaa.

En tiedä, kuinka moni on kiinnittänyt huomiota blogini nimeen. Että miksi en kirjoita Namibia-aakkosia, vaan Africa-aakkoset. Noh, miksi en? Koska blogi toimii jatkossakin pohjana uusille maille ja matkoille. Ja tietenkin ne suuntautuvat Afrikan mantereelle - toisen pallonpuoliskon ystävien luokse, ja toivottavasti kohti uusia ystävyyksiä sekä uusia aakkosia.

X

Xtreme, äärimmäisyys.

Elämää ääripäästä toiseen. Viikko Suomen eloa on takana, ja se tuntuu jo mielessä ja ruumiissa. Muutto maailman toisesta ääripäästä toiseen ei ole helppoa.

Muutos jo maantieteellisesti on aika suuri. Kuumasta ja kuivasta Namibiasta on matkaa kylmään pohjolaan reilu 9 000 kilometriä. Tätä nykyä, kuntaliitoksen myötä, Oulun korkein kohta on 135 metriä (kertoo wiki), kun Windhoek sijaitsee 1 700 metrin korkeudessa merenpinnasta.

Ja entäpä henkinen pudotus?

Viimeiset hetket Namibiassa olivat täynnä kaikkea, mitä yhteen pieneen elämään voi mahtua.

Vauhdilla asiat etenevät myös Suomessa. Kohta pitäisi valmistua, palata työelämään, suunnitella tulevaisuutta muutaman vuoden tähtäimellä ja muistaa välillä keskittyä itseensä.

Monet ovat kyselleet, miten Namibia vaikutti maailmannäkemykseeni. En ole oikein osannut vastata. Äärimmäistä köyhyyttä ja rikkautta tuli tietenkin taas nähtyä, ja molemmista siivuista olen kokemuksia mukaani napannut. Myös äärimmäisiä ilmasto-olosuhteita sain kokea: raekuuro kuumana kesäiltana, kuivat hiekkadyynit, jääkylmä valtameri, ohut vuoristoilma.

Ja yllätys yllätys. Yksi äärimmäisen huipuimmista kokemuksista oli mönkkäriajelu dyyneillä. Kiitos siitä kuuluu hääparille. En olisi uskonut, että joku moottorivehje voi niin innostaa, mutta vähänpä itseäni tunsin. Ehkä sitä ei ihan extreme-kokemukseksi voi nimittää, mutta ainakin tunneskaalalla menin ääripäästä toiseen. Aluksi pelotti ja jännitti, puolivälissä matkaa hurrattiin kyytiläisen kanssa, kun onnistuttiin tulemaan jyrkkä hiekkamäki alas. Ja lopulta iski valtava vapauden tunne.

Kiitos H:lle, että luotti ajokykyyni. Itse en ehkä olisi luottanut.

W

Wedding

Nyt on ihanan Suomiparin häät juhlittu ja matka takaisin Suomeen alkanut. Yksi tärkeimmistä Namibiaan tulon syistä on siis siirtynyt muistoihin.

Ei meinaa löytyä sanoja. On vain kasa kuvia ja välähdyksiä verkkokalvolla.

Uskon, että tuoreelta pariskunnalta kestää vielä hyvän tovin toipua siitä pyörityksestä, jossa ovat viime viikot eläneet. Meille kaasoille ja bestmanillehan kunniatehtävä näyttäytyi aivan toisesta vinkkelistä.

Ja mitä luultavimmin myös namibialaisille vieraille oli melko erilainen elämys olla suomalaisissa häissä. Juhla kaikkine yksityiskohtineen oli oikein onnistunut yhdistelmä pariskunnan kahta kotimaata ja kulttuuria.

Kirjoitan tätä tekstiä lentokoneessa, Namibiaa muistellen. Vieruskaverina on Namibian saksalainen kaveri, jolle yritän tulkata blogini tekstiä ja koko kuuden kuukauden kokemuksia tässä maassa.

Samalla tulee tulkattua puolivuotista myös itselle.

Alla osviittaa upeasta dyyniympäristöstä, missä juhla ja avioliiton siunaaminen pidettiin.

Seuraava päivitys tulee siis Suomesta.

U + V (+M+A+H)

Uusi Vuosi

Reilu viikko sitten juhlistettiin vuoden vaihtumista. Menossa mukana olivat rakkaat opiskelukaverit Oulusta.

Namibialaiset juhlivat vuodenvaihdetta ja lomakautta useimmiten rannikolla tai pohjoisessa. Me valitsimme rannikon.

Swakopmundin eurooppalaisuus (tai siis saksalaisuus) oli suomineidoille pehmeä lasku Namibiaan. Itsellekin tuli sellainen olo kuin olisi lomalla. Parissa päivässä tuli makoiltua rannalla, kiipeiltyä dyyneillä ja reippailtua kävellen ympäri kaupunkia, mitä ei kyllä Windhoekissa koskaan tule tehtyä. Noh, eihän täällä rantojakaan ole. Tällä kertaa myös aurinkosuoja piti pintansa, ja vältyin palovammoilta.

Uuden vuoden aattona kokkasimme ensin majapaikassamme ja jatkoimme iltaa Tiger Reefissä, meren rannalla. Kippis ja kiitos muruilleni!



















Hanna painelee dyynin pohjalla. Kolme mönkkäriä päristää ohi. Annu seisoo dyynin päällä. Pieneksi voi ihminen tuntea itsensä. Niin pieneksi.



















Mari veti sinnillä dyynin takaisin ylös - siis samaa reittiä, kun oli hetki sitten kirmannut alas. Ihailtava suoritus. Ja ansaittu lepotauko.