Hyviä uutisia

Tanaan julkaistiin Etela-Afrikan vuoden 2010 rikostilastot. Niita uutisista seuratessa teki mieli paivittaa blogiin kuvia kahdesta mukavasta paivasta Maputon edustalla, Inhacan saarella. Laiva oli ruosteinen ja majapaikan isanta rasisti, mutta niita pienia yksityiskohtia lukuunottamatta rentoilu tyonteon jalkeen teki hyvaa.

Taas nahtiin mangrovepuita. Talla kertaa jopa kiusaksi asti, kun laskuveden aikana rantaa paallysti piikkinen puukasvusto. Otti vahan varpaisiin, mutta kylla siita selvittiin. Varsinkin, kun tokana paivana snorklausreissulla pikkufisuliinit uivat ihan vierella.

Shokkihoitoa

Matkalla Maputosta Johannesburgiin ostin huoltsikalta jälleen päivän lehdet: Gautengin provinssissa ilmestyvän seitsenpäiväisen The Starin ja Sowetosta 1981 alkunsa saaneen The Sowetanin.

Lehtien lukeminen Etelä-Afrikassa (ja näköjään myös Keniassa, Tansaniassa sekä Namibiassa) saa aina aikaan päänpudistelua. Rikosuutiset, korruptiopaljastukset ja hiv sekä köyhyys lukuisine lieveilmiöineen vievät lehdistä valtavasti palstatilaa.

Eniten hämmästyttää yksityisyydensuojan puuttuminen.

Esimerkiksi keskiviikon Starissa kerrottiin äidistä, joka jätti kolme alle kouluikäistä lastaan kotiin ja lähti juopottelemaan läheiseen shebeeniin eli township-baariin. Lapset kuolivat, kun kotitalo syttyi palamaan. Uutisen pääkuvassa isä itkee raunioiden edustalla. Äidin, lasten ja isän nimet sekä iät luetellaan heti uutisen kärjessä.

Ok, ei liene epäilystä, kuka on syyllinen. Mutta silti.

Namibiassa journalistista närästystä aiheutti, että jo pelkkä rikoksesta epäily oikeutti nimen painamisen lehteen. Joskus juttua tehostamassa oli kasvokuva.

Puutteellista yksityisyyden suojaa selittää ainakin Namibiassa se, että maassa ei ole oikeastaan koskaan ollut yhtenäisiä journalistin ohjeita. Kun toimittajilla ei ole omaa eettistä koodistoaan, on moni asia vapaata riistaa.

Uutta ohjeistusta onneksi jo jalkautetaan maahan Suomen tuella, mutta toimittajien ei ole helppoa sitoutua sen noudattamiseen. Myös yleisön tieto omista oikeuksistaan on olematonta.

Suomessa valitetaan, että uutiset ovat aina negatiivisia. Tervetuloa tänne lukemaan. Kun lehti pitää joka päivä myydä (toisin kuin omat tilattavat lehtemme), tehdään se parhaiten shokkiefektillä.

Alussa mainittu Sowetan luotti keskiviikkona shokkiefektiin myös pääotsikossaan ”Health shock”. Uutinen kertoi kolmen provinssin käyttämättä jääneistä terveydenhuollon rahoista. Muun muassa Eastern Capessa, missä Kapkaupunki sijaitsee, on pelkästään hiv/aids-budjetista jäänyt kellumaan 105 miljoonaa Randia eli noin 10 miljoonaa euroa.

Tänään avasin Sowetanin uusin silmin. Pääuutinen oli valtapuolue ANC:n nuorisojohtajan, Julius Maleman, eilinen vierailu Johannesburgissa. Populistinen ja ärhäkkä Malema oli saanut aikaan levottomuuksia kaupungissa. Niiden seurauksena 7 toimittajaa otti köniinsä.

On yleisesti tiedossa, että ANC:n äärimieliset kannattavat mediaoikeuksien rajoittamista Etelä-Afrikassa. Samaa pelätään naapurimaassa Namibiassa, joka seurailee herkästi entisen isäntämaansa esimerkkiä.

Sain uutta shokkihoitoa.

Mutta onneksi päivä oli muuten hyvä. Punainen Risti kohteli meitä jälleen kerran lämpimästi. Kenttämatka townshipissä ja paikallisella koululla muistutti siitä, mikä potentiaali nuorissa kasvaa.

Huomenna mennään Sowetoon. Toiveissa olisi saada positiivista shokkihoitoa.

Lisätietoa:
http://en.wikipedia.org/wiki/Soweto

Tomuiset mutkat

Mitä kapeampi tie, sitä upeampi matka. Tien päällä -teema jatkuu vielä hetken, sillä sitä nämä kuluneet viikot ovat olleet.

Alla olevat kuvat on otettu ensimmäisellä viikolla Keniassa, Shimonissa, noin 80 kilometriä Mombasasta etelään. Jokainen käännös vei meidät edellistä pienemmälle polulle, kunnes upea maisema lopulta palkitsi hikiset matkaajat.

Tuolla reissulla täyttyi myös kaksi ikuista unelmaa: delfiinit ja mangrovepuut, molemmat luonnontilassa. Jotkut onnelliset snorklasivat vielä, kun delfiinit tulivat veneiden viereen uimaan. Me tihrustettiin niitä omasta paatistamme.

Tänään vielä Maputossa, huomenna aamubussilla Johannesburgiin.

Tomuisten mutkien taakse kannattanee jatkossakin kuikuilla.

Kaksipäinen mies ja muita tarinoita

Hyvät korvat kuulevat hyviä tarinoita, mutta maltillinen mieli kuulee vielä enemmän. Kriittinen pää asettaa tarinoille puitteet.

Hieman vetistävässä katseessa oli jotain tuttua. Ei kovin häiritsevää, muttei miellyttävääkään. Sellaista kyynisen ja toiveikkaan välimaastoa.

Tunsin, että hyville korville on tarvetta. Nettiaika ruksutti vieressä kohti viimeisiä minuutteja. Verkkopankki jäi auki ja viestin kirjoittaminen kesken.

Tarinaa alkoi tulla.

”Mosambik on matkalla kohti uutta sisällissotaa”
”Siviilit maaseudulla kokoavat aseitaan ja samalla länsimaalaiset muuttavat pois”
”Poliisivaltiossa valokuvaaminen on sakon uhalla kielletty”
”Kaikki rahat katoavat presidentin taskuun”
”Maa on muiden joukossa menossa kohti Mugaben [Zimbabwe] mallia”

Korvia rupesi hengästyttämään.

Välissä vilisi kiinnostavia juttuaiheita ja yksityiskohtia. Kirjoitin ylös lähteitä, nimiä, osoitteita. Samalla yritin keskittyä lisäkysymyksiin, mutta ne unohtuivat sitä mukaa kun dramaattista tietoa pulppusi lisää. (Tämä muistutti tilannetta, josta kirjoitin Namibia-blogissa kohdassa G).

1980-luvulta asti eri puolilla Afrikkaa asunut tanskalainen herra F on yksi niistä ikuiselle kiertoradalle jääneistä ketuista, joita olen joskus tavannut. Mies on työskennellyt bisneksen parissa, konsulttina, tietokanta-asiantuntijana ja erilaisissa kehitysprojekteissa. Tanskassa hän on käynyt vain kääntymässä.

Kolmenkymmenen vuoden kokemus on haalistanut herran katseen. Pientä ironiaa silmissä vielä oli. Ja innostuskin siellä pilkahti hetkellisesti, kun vieressä istuvat korvat höristelevät rohkaisevasti.

Eräs ystävä totesi kerran Namibiassa, että jotainhan me kaikki pakenemme. Se on jäänyt kolkuttamaan mieltä. Jotain kai se F:kin pakenee.

Sinä iltana me kaikki pakenimme sattumalta samaan baariin. Tietolähteen mukaan paikasta piti saada gin tonicia, mutta tarjolla oli vain giniä. Otettiin viskikolat.

Baariseurueessa istuivat lisäksemme yhdysvaltalaiset rouva C ja herra P.

Rouva C on vierailevana opettajana yliopistolla. Herra P on….jotain. Ei tullut selväksi, mitä. Hän ei oikein pystynyt puhumaan. Lasi oli jo tyhjä. Mutta hän asuu täällä Nampulassa ja tuntee paikat.

Tarinointi jatkui. Aiheena olivat Islam ja Tanskan pilakuvat. Lisäksi puhuttiin valokuvaamisesta, jonka F oli aiemmin kertonut olevan kiellettyä. Keskustelimme myös rammoista, joita Nampulassa ja esimerkiksi Dar es Salaamissa näkyi paljon.

Rouva C kertoi kerran nähneensä kadulla kaksipäisen miehen.
”Olin sinä päivänä ihan ajatuksissani, ja se näky tuntui todella omituiselta”

Oikeasti kyseessä oli ollut kaksi miestä, joista toinen kantoi selässään raajatonta kaveriaan.

”Mikset ottanut kuvaa?” kysyi herra F.
”En hoksannut”, vastasi rouva C, ”enkä olisi kehdannutkaan.”
”Kyllä täällä voi kuvata, kunhan kysyy luvan”, sanoi herra F ja kääntyi puoleeni. ”Ehkä kuvaaminen on sallittua vain naisille.”

Siinä tuli puitteet yhdelle tarinalle.

Muita puitteita pitää vielä metsästää.


**

Tänä iltana Nampula jää pohjoiseen ja me matkaamme etelään. Aamulla heräämme Maputossa. Luvassa on patjamajoitusta vieraanvaraisten tuttujen luona.

Kuvia tien paalta

Makeus

Elämä on makoisaa. Ja todella makeaa.

Sokeria on kaikessa ja kaikilla. Namibiassa nieleskelimme viime syksynä ensimmäistä yliopiston aamiaista, joka koostui teestä, valkoisesta leivästä, hedelmästä, muroista ja 12 sokeripussista!

Sokeria hurahtaa monen juomaan runsaasti. Sitä myös kannetaan kaupasta kotiin säkkitolkulla. Hyvä energianlähde, kuulemma. Ainakin joskus ollut pohjoisessa, paremman puutteessa. Ja on sokerivedellä hoidettu sairauksiakin. Moni hoidattaa sen seurauksena nykyisin reikiintyneitä hampaitaan.

Pyrin aina ostamaan paikallisen sanomalehden, että pääsen kartalle siitä, mitä maassa tapahtuu ja mistä puhutaan.

Sunnuntain Sunday News Tansaniassa kertoi, että sokerin hinta on lyhyessä ajassa tuplaantunut. Paikalliset sokerintuottajat sanovat, että hinnannousu johtuu jälleenmyyjien kovasta kilpailusta: esimerkiksi naapurimaassa Keniassa sokeri on vielä kalliimpaa. Tansanialaiset yrittävät päästä samoille tuloille.

Nyt kilo maksaa 2 200 – 2 500 shillinkiä (noin puolitoista euroa), kun vielä viikko sitten kilon sai 1 800 shillingillä.

Kun ylitimme bussilla Kenian ja Tansanian rajan, juttelin matkaseuralaisen kanssa. Hän kertoi käyvänsä kerran viikossa Tansanian puolella hakemassa ”kaikenlaista tavaraa” myyntiin Keniaan, sillä verot Tansaniassa ovat matalammat. Myyntivoittoa siis tulee.

Kaupassa on jälleen kerran vaikeaa löytää maustamatonta jogurttia, johon ei olisi lisätty sokeria. Jos haluaa sokerittoman version, täytyy valita rasvaton tuote. Voisiko saada normaalirasvaista jogurttia ilman sokeria?

Ei voi.

Kun lähdimme eilen aamulla Moshista, Kilimanjaron juurelta kohti Dar es Salaamia, ilmassa leijaili mustaa nokea. Sitä satoi kaikkialle: autojen päälle, vaatteille, pihoille ja teille. Paikallinen sokeritehdas kuulemma polttaa sokeriruokojen kuoria aina silloin tällöin isoina röykkiöinä. Tuloksena on musta nokipilvi kaupungin yllä.

Onneksi sentään pestiin pyykit edellisenä iltana

On the road

Viime päivien blogihiljaisuus johtuu tien päällä olemisesta.

Ensin teimme kolmen naisen snorklaus- ja rentoilureissun Shimoniin, noin 80 kilometriä Mombasasta etelään.

Keniasta jatkoimme kahden naisen voimin rajan yli Tansaniaan, Moshin kaupunkiin, Kilimanjaro-vuoren juurelle. Moshissa oltiin kaksi yötä. Sieltä köröttelimme eilen Dar es Salaamiin, Tansanian rannikolle.

Ensimmäinen bussimatka kesti 8 tuntia, eilinen rapiat 9. Tie Mombasasta Moshiin oli välillä niin huonossa kunnossa, että tuntinopeus laski 30–40 kilometriin. Tunnin pomputtelun jälkeen tuli ensimmäinen rengasrikko – tosin asfaltilla.

Bussissa istuessa on voinut tarkkailla matkan tekemistä: ainakin me suomalaiset kulutamme sen mutustamalla eväitä, hörppimällä vettä, valittamalla vessahädästä, torkkumalla, juttelemalla työasioista (ollaanhan me sentään vähän työmatkalla) ja räpsimällä ikkunan läpi huonoja valokuvia.

Paikalliset kuluttavat aikaansa istumalla.

Muutamia huomioita:

Mombasa-Moshi-välinen bussi oli ”Raqib Vip Class”. Siihen myytiin myös seisomapaikkoja. Yhden matkustajan kassi katosi. Sisäänheittäjät roikkuivat oviaukossa asiakkaita huudellessaan. Vessassa käytiin puskassa.

Moshista Dar es Salaamiin meitä palveli ”Dar Express”. Matkalla tarjoiltiin limsaa ja karkkeja. Myynnissä oli vain istumapaikkoja. Bussin telkussa pyöri kristillisten kuorojen musiikkivideoita. Vessassa käytiin puskassa.

Seuraava päivitys tuleekin Mosambikista, jonne lennämme tänä iltana. Kohteena on Nampula pohjoisessa. Ja Sarin eka juttukeikka. Jei!

Kuvia tien päällä olemisesta ilmaantuu myöhemmin, kun nettijumalat ovat suotuisia.

Helppous

Tiedättehän tunteen, kun astuu ulos lentokoneesta ja tuntee sieraimissaan uuden maan tuoksun.

Mombasaan tullessa odotuksena oli myös tuntea se kuuluisa kuuma ja kostea ilma. Aamukuudelta kosteutta oli, mutta kuumuus puuttui. Ei sitä vieläkään ole tullut. On ollut helppo hengittää.

Rakkaan Suomi-pariskunnan luona on muutenkin helppoa olla. Namibiassa samaisen pariskunnan (ja kahden koiran) kodista ehti jo muotoutua minulle rannikon turvapaikka, jonne aina mielelläni laskeuduin kuumasta sisämaasta.

Uusi Kenian koti on ottanut meidät vähintään yhtä avosylin vastaan. Menossa mukana on tällä kertaa neljä koiraa ja pihasauna. Helppoa ei tosin rakkaiden asettuminen tänne ole ollut. Siksi tuntuu hassulta kirjoittaa helppoudesta, joskin vasta yhden vuorokauden kokemuksella.

Mutta ehkä helppoa oloa luo myös tunne siitä, että tämä manner on jälleen jalkojeni alla ja ärrät surahtelevat englannissa niin tuttavallisella tavalla.

Ja juuri kun kirjoitin tuon virkkeen, naapurin aidan takaa pilkistivät uteliaan pikkutytön kasvot:
”Helloooo, hau aarrr juu?”
”Good, good, thanks. And you?”
”Verrri good”

On mukavaa palata syksyllä Suomeen ja hämmentää arkea höpöttämällä tuntemattomille. Se juttelun helppous jää jotenkin päälle. On helpompaa, kun on helppoa. Turha tehdä asioista liian vaikeita. Turha vääntää. Turha pakottaa.

Kyl se siitä.



Kuvissa Aku, Hilda, Martti ja toipilaana Nalle.

Uudet sanat

On aika herättää ABC-blogi jälleen henkiin ja antaa tilaa uusille sanoille.

Tänään, 19. heinäkuuta on tasan kuukausi siihen, kun seuraava reissu käynnistyy.

Pian edessä on viiden viikon ja kuuden maan juttumatka Ulkoasiainministeriön tukemana. Lähdemme tien päälle Mombasasta elokuun viimeisellä viikolla, ja matkamme viimeinen mutka tehdään rakkaaseen, ihanaan, pieneen mutta tunnemittarilla niin suureen Windhoekiin.

Reitillä ovat: Kenia, Tansania, Mosambik, Etelä-Afrikka, (Swazimaa), Botswana ja Namibia.

Puskatekseissa, lentokoneissa, chapoissa ja busseissa istuvat Annu ja Sari. Annu kirjoittaa ja kuvaa, Sari teke radiojuttuja.

Blogin päivitykset eivät varmasti ole yhtä tiheitä kuin Namibiassa, ja aakkosetkin menevät todennäköisesti sekaisin, vaikka itse pääsisikin jossain vaiheessa kartalle sitä, missä mennään ja miksi ("Mitä tapahtui ja miksi?").

Mutta sellaista se taas on. Liikettä ja vääntöä, hikeä, vatsatauteja ja hienoa valoa. Toivottavasti myös hyviä juttukeikkoja ja lisäymmärrystä meille molemmille. Sekä upeat kolmekymppiset.

Tervetuloa kyytiin!

Z

Zone, vyöhyke

Namibiassa on viime viikkoina satanut paljon, ja samalla me täällä Suomessa kärvistellään ennätyspakkasissa.

Aikavyöhykkeen eteläisellä puoliskolla Windhoekin tietämillä ukkostaa 30 asteen lämpötilassa. Oulussa mittari näytti viime viikolla -34 astetta. Samalla aikavyöhykkeellä sattuu ja tapahtuu paljon.

Viiden viikon Suomessa olon jälkeen voi rehellisesti sanoa, että tuntuu ihan hyvältä. Ei se elämä niin hurjan kummallista tällä pohjoisellakaan vyöhykkeellä ole.

Aloitin blogini sivuamalla käsitettä Afrikka siihen liittyvine yleistyksineen niin hyvässä kuin huonossa. Kuten ystäväni Kapuściński on todennut, Afrikkaa ei ole olemassa kuin maantieteellisenä nimenä. Mielikuvissa se toki elää sitkeän yksioikoisena.

Joulun alla keskustelin Kapkaupungin Ritz-hotellin baarissa (wo-hoo, kuulostaapa hienolta) ruotsalaisen matkanjärjestäjän kanssa, joka pyörittää pohjoismaiden suurinta matkatoimistoa. Hän hämmästeli suomalaisten innottomuutta matkustaa Afrikan maihin. Ruotsalaisia reissaa vuosittain tälle maailman toiseksi suurimmalle mantereelle kuulemma 20 000 sierainparia – suomalaisia vain parisen sataa.

Pohdiskelin siinä keskustellessamme suomalaisten turvavyöhykettä. Totesin, että ehkä me suomalaiset haluamme helppoutta, turvallisuutta ja edullisuutta matkustamiseen. Niitä määritelmiä ei Afrikan maihin yleensä tavata liittää.

Tartuin äsken kirjahyllyssä pitkää yksineloa viettäneeseen Savannin sankarit -teokseen, joka kertoo kahden suomalaisen lähetystyöntekijänaisen 20-vuotisesta urasta Pohjois-Keniassa. Suora lainaus johdantoluvusta kertoo: ”Itäisen Afrikan karu erämaa on paikka, jonne moni suomalainen haluaisi eksoottiselle lomalle, mutta jossa hyvin harva haluaisi pysyvästi asua ja työskennellä”.

Melkoista maalailua, jossa saattaa olla tippa totuutta. Ehkä se muutama hassu suomalainen mielellään suuntaakin Keniaan, jos rohkenee Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan matkustaa.

En ole koskaan varsinaisesti lomaillut Afrikan maissa, joten voin puhua vain arjen puolesta. Ei se siellä eteläisilläkään vyöhykkeillä sen kummallisempaa ole.

Ja nyt voin paeta tätä Suomen arkea oman turvallisuusvyöhykkeeni ulkopuolelle, gradun pariin. Aiheena on se toinen A, kuten aiemmin on jo käynyt ilmi. Näin ollen blogin ympyrä sulkeutuu yhden jos toisenkin A:n kautta takaisin lähtöasetelmiin.

Ayoba! Seuraavan kerran jostain muualta.