S

Sairastaminen

Aiemmin kirjoitin ikävästä ja siitä, kuinka ikävää sen kanssa eläminen on.

Sairastaessa ikävän tunne kasvaa potenssiin kymmenen. Ihan kamalaa!

Onnistuin polttamaan itseni pahasti viime viikolla, ja kuumeen kalistaessa takahampaita osasin vain ajatella omaa kotia ja omaa sänkyä. Suomessa siis. Onneksi olin rannikolla Suomi-rakkaiden luona kylässä. Ystävä armas vaihto palaneelle iholle kylmiä kääreitä ja sitoi rievun otsalle, vaikka uni painoi molempien silmiä.

Kun palasin Windhoekiin, kuume nousi uudelleen, ja iho meni rakoille. Itku pääsi, kun istuin päivystyksessä.

Muutenkin Namibia on käynyt terveydelle. En ole koskaan sairastanut näin paljon ja näin kummallisesti. Lista on pidempi kuin sitkeällä karjalaismummollani: matalaa verenpainetta, sappikiviä, flunssaa, kuumetta, ihottumaa, allergiaa, hormonihäiriöitä, vatsatauteja, hammassärkyä, neljä kuukautta jatkunutta nenäverenvuotoa ja näitä auringonpolttamia nyt viimeisimpänä.

Ja silti mieli on ollut täällä levollisempi ja onnellisempi kuin aikoihin.

Mihinkähän katosi yhteys pään ja ruumiin välillä? Eikö niiden pitäisi kulkea käsi kädessä?

Luin juuri Elina Hirvosen uusimman, Kauimpana kuolemasta, ja pysähdyin miettimään, miten sitkeää sakkia tässä maanosassa asuu. Tai siltähän se meidän mielestä näyttää, täältä korkealta kukkulalta katsottuna.

Hirvosen romaanissa ihmiset tulevat kottikärryillä sairaalan jonoon vain kuollakseen oven suuhun. Takana on 10 kilometrin matka, ja saman matkan läheiset kärräävät ruumista takaisin kotikylään.

Kun haastattelemani perheen lapsi sairastuu Katuturassa (en.wikipedia.org/wiki/Katutura), äiti kulkee kilometrien matkan klinikalle, jossa istuutuu jonon jatkeeksi. Hyvällä onnella vastaanotolle pääsee samana päivänä. Vielä paremmalla onnella lapsi ymmärsi sairastua sinä ainoana päivänä viikossa, kun lääkäri on paikalla.

Ja minua närästi, että jouduin odottamaan sairaalassa puolitoista tuntia. Sinä aikana tosin kaksi sairaanhoitajaa kävi juttelemassa kanssani, ja toinen istuutui seuran vuoksi sängyn laidalle, kun näki vetistävät silmäni.

Sairastamisen vaikeus pitää tietenkin suhteuttaa omaan elämään. Mutta ehkä sen helppouden muistaa viimeistään sitten, kun saa Suomen sairausvakuutuksesta hoitokulut takaisin.