On aika herättää ABC-blogi jälleen henkiin ja antaa tilaa uusille sanoille.
Tänään, 19. heinäkuuta on tasan kuukausi siihen, kun seuraava reissu käynnistyy.
Pian edessä on viiden viikon ja kuuden maan juttumatka Ulkoasiainministeriön tukemana. Lähdemme tien päälle Mombasasta elokuun viimeisellä viikolla, ja matkamme viimeinen mutka tehdään rakkaaseen, ihanaan, pieneen mutta tunnemittarilla niin suureen Windhoekiin.
Reitillä ovat: Kenia, Tansania, Mosambik, Etelä-Afrikka, (Swazimaa), Botswana ja Namibia.
Puskatekseissa, lentokoneissa, chapoissa ja busseissa istuvat Annu ja Sari. Annu kirjoittaa ja kuvaa, Sari teke radiojuttuja.
Blogin päivitykset eivät varmasti ole yhtä tiheitä kuin Namibiassa, ja aakkosetkin menevät todennäköisesti sekaisin, vaikka itse pääsisikin jossain vaiheessa kartalle sitä, missä mennään ja miksi ("Mitä tapahtui ja miksi?").
Mutta sellaista se taas on. Liikettä ja vääntöä, hikeä, vatsatauteja ja hienoa valoa. Toivottavasti myös hyviä juttukeikkoja ja lisäymmärrystä meille molemmille. Sekä upeat kolmekymppiset.
Tervetuloa kyytiin!
tiistai 19. heinäkuuta 2011
maanantai 21. helmikuuta 2011
Z
Zone, vyöhykeNamibiassa on viime viikkoina satanut paljon, ja samalla me täällä Suomessa kärvistellään ennätyspakkasissa.
Aikavyöhykkeen eteläisellä puoliskolla Windhoekin tietämillä ukkostaa 30 asteen lämpötilassa. Oulussa mittari näytti viime viikolla -34 astetta. Samalla aikavyöhykkeellä sattuu ja tapahtuu paljon.
Viiden viikon Suomessa olon jälkeen voi rehellisesti sanoa, että tuntuu ihan hyvältä. Ei se elämä niin hurjan kummallista tällä pohjoisellakaan vyöhykkeellä ole.
Aloitin blogini sivuamalla käsitettä Afrikka siihen liittyvine yleistyksineen niin hyvässä kuin huonossa. Kuten ystäväni Kapuściński on todennut, Afrikkaa ei ole olemassa kuin maantieteellisenä nimenä. Mielikuvissa se toki elää sitkeän yksioikoisena.
Joulun alla keskustelin Kapkaupungin Ritz-hotellin baarissa (wo-hoo, kuulostaapa hienolta) ruotsalaisen matkanjärjestäjän kanssa, joka pyörittää pohjoismaiden suurinta matkatoimistoa. Hän hämmästeli suomalaisten innottomuutta matkustaa Afrikan maihin. Ruotsalaisia reissaa vuosittain tälle maailman toiseksi suurimmalle mantereelle kuulemma 20 000 sierainparia – suomalaisia vain parisen sataa.
Pohdiskelin siinä keskustellessamme suomalaisten turvavyöhykettä. Totesin, että ehkä me suomalaiset haluamme helppoutta, turvallisuutta ja edullisuutta matkustamiseen. Niitä määritelmiä ei Afrikan maihin yleensä tavata liittää.
Tartuin äsken kirjahyllyssä pitkää yksineloa viettäneeseen Savannin sankarit -teokseen, joka kertoo kahden suomalaisen lähetystyöntekijänaisen 20-vuotisesta urasta Pohjois-Keniassa. Suora lainaus johdantoluvusta kertoo: ”Itäisen Afrikan karu erämaa on paikka, jonne moni suomalainen haluaisi eksoottiselle lomalle, mutta jossa hyvin harva haluaisi pysyvästi asua ja työskennellä”.
Melkoista maalailua, jossa saattaa olla tippa totuutta. Ehkä se muutama hassu suomalainen mielellään suuntaakin Keniaan, jos rohkenee Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan matkustaa.
En ole koskaan varsinaisesti lomaillut Afrikan maissa, joten voin puhua vain arjen puolesta. Ei se siellä eteläisilläkään vyöhykkeillä sen kummallisempaa ole.
Ja nyt voin paeta tätä Suomen arkea oman turvallisuusvyöhykkeeni ulkopuolelle, gradun pariin. Aiheena on se toinen A, kuten aiemmin on jo käynyt ilmi. Näin ollen blogin ympyrä sulkeutuu yhden jos toisenkin A:n kautta takaisin lähtöasetelmiin.
Ayoba! Seuraavan kerran jostain muualta.
maanantai 24. tammikuuta 2011
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Y
Ystävyys.
Siihen tiivistyy kaikki tärkein elämässä tällä hetkellä. Ensin pohdin pitkään, olisiko Y ollut yksinäisyys. Mutta mitä vielä! Viimeisten viikkojen aikana olen hukuttautunut ystävyyteen.
Sydän on ymmällään kaikista näistä ihmisistä, joita matkaan on huomaamatta tarttunut.
Ja sen olen huomannut, että ystävyyden väliin mahtuu monia vuosia, tuhansia kilometrejä, ryppyjä ja repäisyjä. Sekä isoja viinilasillisia, paksua maissipuuroa ja kyynelillä kuorrutettuja illallisia. Ei se siitä miksikään muutu. Jotkut suhteet ovat luotuja kestämään.
Blogi lähestyy vauhdilla loppuaan. Enää on yksi kirjain Africa-aakkosissa käsiteltävänä (å, ä ja ö eivät kuulu listaani). Sitten päättyy tämä retki, ja uusien retkien suunnittelu alkaa.
En tiedä, kuinka moni on kiinnittänyt huomiota blogini nimeen. Että miksi en kirjoita Namibia-aakkosia, vaan Africa-aakkoset. Noh, miksi en? Koska blogi toimii jatkossakin pohjana uusille maille ja matkoille. Ja tietenkin ne suuntautuvat Afrikan mantereelle - toisen pallonpuoliskon ystävien luokse, ja toivottavasti kohti uusia ystävyyksiä sekä uusia aakkosia.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
X
Xtreme, äärimmäisyys.
Elämää ääripäästä toiseen. Viikko Suomen eloa on takana, ja se tuntuu jo mielessä ja ruumiissa. Muutto maailman toisesta ääripäästä toiseen ei ole helppoa.
Muutos jo maantieteellisesti on aika suuri. Kuumasta ja kuivasta Namibiasta on matkaa kylmään pohjolaan reilu 9 000 kilometriä. Tätä nykyä, kuntaliitoksen myötä, Oulun korkein kohta on 135 metriä (kertoo wiki), kun Windhoek sijaitsee 1 700 metrin korkeudessa merenpinnasta.
Ja entäpä henkinen pudotus?
Viimeiset hetket Namibiassa olivat täynnä kaikkea, mitä yhteen pieneen elämään voi mahtua.
Vauhdilla asiat etenevät myös Suomessa. Kohta pitäisi valmistua, palata työelämään, suunnitella tulevaisuutta muutaman vuoden tähtäimellä ja muistaa välillä keskittyä itseensä.
Monet ovat kyselleet, miten Namibia vaikutti maailmannäkemykseeni. En ole oikein osannut vastata. Äärimmäistä köyhyyttä ja rikkautta tuli tietenkin taas nähtyä, ja molemmista siivuista olen kokemuksia mukaani napannut. Myös äärimmäisiä ilmasto-olosuhteita sain kokea: raekuuro kuumana kesäiltana, kuivat hiekkadyynit, jääkylmä valtameri, ohut vuoristoilma.
Ja yllätys yllätys. Yksi äärimmäisen huipuimmista kokemuksista oli mönkkäriajelu dyyneillä. Kiitos siitä kuuluu hääparille. En olisi uskonut, että joku moottorivehje voi niin innostaa, mutta vähänpä itseäni tunsin. Ehkä sitä ei ihan extreme-kokemukseksi voi nimittää, mutta ainakin tunneskaalalla menin ääripäästä toiseen. Aluksi pelotti ja jännitti, puolivälissä matkaa hurrattiin kyytiläisen kanssa, kun onnistuttiin tulemaan jyrkkä hiekkamäki alas. Ja lopulta iski valtava vapauden tunne.
Kiitos H:lle, että luotti ajokykyyni. Itse en ehkä olisi luottanut.
Elämää ääripäästä toiseen. Viikko Suomen eloa on takana, ja se tuntuu jo mielessä ja ruumiissa. Muutto maailman toisesta ääripäästä toiseen ei ole helppoa.
Muutos jo maantieteellisesti on aika suuri. Kuumasta ja kuivasta Namibiasta on matkaa kylmään pohjolaan reilu 9 000 kilometriä. Tätä nykyä, kuntaliitoksen myötä, Oulun korkein kohta on 135 metriä (kertoo wiki), kun Windhoek sijaitsee 1 700 metrin korkeudessa merenpinnasta.
Ja entäpä henkinen pudotus?
Viimeiset hetket Namibiassa olivat täynnä kaikkea, mitä yhteen pieneen elämään voi mahtua.
Vauhdilla asiat etenevät myös Suomessa. Kohta pitäisi valmistua, palata työelämään, suunnitella tulevaisuutta muutaman vuoden tähtäimellä ja muistaa välillä keskittyä itseensä.
Monet ovat kyselleet, miten Namibia vaikutti maailmannäkemykseeni. En ole oikein osannut vastata. Äärimmäistä köyhyyttä ja rikkautta tuli tietenkin taas nähtyä, ja molemmista siivuista olen kokemuksia mukaani napannut. Myös äärimmäisiä ilmasto-olosuhteita sain kokea: raekuuro kuumana kesäiltana, kuivat hiekkadyynit, jääkylmä valtameri, ohut vuoristoilma.
Ja yllätys yllätys. Yksi äärimmäisen huipuimmista kokemuksista oli mönkkäriajelu dyyneillä. Kiitos siitä kuuluu hääparille. En olisi uskonut, että joku moottorivehje voi niin innostaa, mutta vähänpä itseäni tunsin. Ehkä sitä ei ihan extreme-kokemukseksi voi nimittää, mutta ainakin tunneskaalalla menin ääripäästä toiseen. Aluksi pelotti ja jännitti, puolivälissä matkaa hurrattiin kyytiläisen kanssa, kun onnistuttiin tulemaan jyrkkä hiekkamäki alas. Ja lopulta iski valtava vapauden tunne.
Kiitos H:lle, että luotti ajokykyyni. Itse en ehkä olisi luottanut.
torstai 13. tammikuuta 2011
W
Wedding
Nyt on ihanan Suomiparin häät juhlittu ja matka takaisin Suomeen alkanut. Yksi tärkeimmistä Namibiaan tulon syistä on siis siirtynyt muistoihin.
Ei meinaa löytyä sanoja. On vain kasa kuvia ja välähdyksiä verkkokalvolla.
Uskon, että tuoreelta pariskunnalta kestää vielä hyvän tovin toipua siitä pyörityksestä, jossa ovat viime viikot eläneet. Meille kaasoille ja bestmanillehan kunniatehtävä näyttäytyi aivan toisesta vinkkelistä.
Ja mitä luultavimmin myös namibialaisille vieraille oli melko erilainen elämys olla suomalaisissa häissä. Juhla kaikkine yksityiskohtineen oli oikein onnistunut yhdistelmä pariskunnan kahta kotimaata ja kulttuuria.
Kirjoitan tätä tekstiä lentokoneessa, Namibiaa muistellen. Vieruskaverina on Namibian saksalainen kaveri, jolle yritän tulkata blogini tekstiä ja koko kuuden kuukauden kokemuksia tässä maassa.
Samalla tulee tulkattua puolivuotista myös itselle.
Alla osviittaa upeasta dyyniympäristöstä, missä juhla ja avioliiton siunaaminen pidettiin.
Seuraava päivitys tulee siis Suomesta.
Nyt on ihanan Suomiparin häät juhlittu ja matka takaisin Suomeen alkanut. Yksi tärkeimmistä Namibiaan tulon syistä on siis siirtynyt muistoihin.
Ei meinaa löytyä sanoja. On vain kasa kuvia ja välähdyksiä verkkokalvolla.
Uskon, että tuoreelta pariskunnalta kestää vielä hyvän tovin toipua siitä pyörityksestä, jossa ovat viime viikot eläneet. Meille kaasoille ja bestmanillehan kunniatehtävä näyttäytyi aivan toisesta vinkkelistä.
Ja mitä luultavimmin myös namibialaisille vieraille oli melko erilainen elämys olla suomalaisissa häissä. Juhla kaikkine yksityiskohtineen oli oikein onnistunut yhdistelmä pariskunnan kahta kotimaata ja kulttuuria.
Kirjoitan tätä tekstiä lentokoneessa, Namibiaa muistellen. Vieruskaverina on Namibian saksalainen kaveri, jolle yritän tulkata blogini tekstiä ja koko kuuden kuukauden kokemuksia tässä maassa.
Samalla tulee tulkattua puolivuotista myös itselle.
Alla osviittaa upeasta dyyniympäristöstä, missä juhla ja avioliiton siunaaminen pidettiin.
Seuraava päivitys tulee siis Suomesta.
maanantai 10. tammikuuta 2011
U + V (+M+A+H)
Uusi VuosiReilu viikko sitten juhlistettiin vuoden vaihtumista. Menossa mukana olivat rakkaat opiskelukaverit Oulusta.
Namibialaiset juhlivat vuodenvaihdetta ja lomakautta useimmiten rannikolla tai pohjoisessa. Me valitsimme rannikon.
Swakopmundin eurooppalaisuus (tai siis saksalaisuus) oli suomineidoille pehmeä lasku Namibiaan. Itsellekin tuli sellainen olo kuin olisi lomalla. Parissa päivässä tuli makoiltua rannalla, kiipeiltyä dyyneillä ja reippailtua kävellen ympäri kaupunkia, mitä ei kyllä Windhoekissa koskaan tule tehtyä. Noh, eihän täällä rantojakaan ole. Tällä kertaa myös aurinkosuoja piti pintansa, ja vältyin palovammoilta.
Uuden vuoden aattona kokkasimme ensin majapaikassamme ja jatkoimme iltaa Tiger Reefissä, meren rannalla. Kippis ja kiitos muruilleni!
Hanna painelee dyynin pohjalla. Kolme mönkkäriä päristää ohi. Annu seisoo dyynin päällä. Pieneksi voi ihminen tuntea itsensä. Niin pieneksi.
Mari veti sinnillä dyynin takaisin ylös - siis samaa reittiä, kun oli hetki sitten kirmannut alas. Ihailtava suoritus. Ja ansaittu lepotauko.
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
T
Tyhjyys, tuska, tapahtumat, joilla on merkityksensä. Toivo.Blogin päivittämisessä on ollut lomatauko ja ehkä myös pieni turnausväsymys, joka kurkistelee nurkan takaa. Aiheiden moninaisuus ja valinnan vaikeus blogiotsikoinnin suhteen pistävät pään pyörälle, varsinkin nyt, kun aika Namibiassa vääjäämättä lähestyy loppuaan.
Noh, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Hienoja asioita elämässä ei mitata vuosissa tai kuukausissa vaan myös tunteessa ja eletyn elämän tunnussa.
Tunneskaala on viime aikoina vaihdellut ääripäästä toiseen. Ehkä tämän päivityksen olisi myös voinut otsikoida tunteeksi. Tai tulevaisuudeksi. Tahdoksi. Tien kulkemiseksi. Tosiasioiden kohtaamiseksi.
Kaikkea tätä on elämä pullollaan.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
S
Sairastaminen
Aiemmin kirjoitin ikävästä ja siitä, kuinka ikävää sen kanssa eläminen on.
Sairastaessa ikävän tunne kasvaa potenssiin kymmenen. Ihan kamalaa!
Onnistuin polttamaan itseni pahasti viime viikolla, ja kuumeen kalistaessa takahampaita osasin vain ajatella omaa kotia ja omaa sänkyä. Suomessa siis. Onneksi olin rannikolla Suomi-rakkaiden luona kylässä. Ystävä armas vaihto palaneelle iholle kylmiä kääreitä ja sitoi rievun otsalle, vaikka uni painoi molempien silmiä.
Kun palasin Windhoekiin, kuume nousi uudelleen, ja iho meni rakoille. Itku pääsi, kun istuin päivystyksessä.
Muutenkin Namibia on käynyt terveydelle. En ole koskaan sairastanut näin paljon ja näin kummallisesti. Lista on pidempi kuin sitkeällä karjalaismummollani: matalaa verenpainetta, sappikiviä, flunssaa, kuumetta, ihottumaa, allergiaa, hormonihäiriöitä, vatsatauteja, hammassärkyä, neljä kuukautta jatkunutta nenäverenvuotoa ja näitä auringonpolttamia nyt viimeisimpänä.
Ja silti mieli on ollut täällä levollisempi ja onnellisempi kuin aikoihin.
Mihinkähän katosi yhteys pään ja ruumiin välillä? Eikö niiden pitäisi kulkea käsi kädessä?
Luin juuri Elina Hirvosen uusimman, Kauimpana kuolemasta, ja pysähdyin miettimään, miten sitkeää sakkia tässä maanosassa asuu. Tai siltähän se meidän mielestä näyttää, täältä korkealta kukkulalta katsottuna.
Hirvosen romaanissa ihmiset tulevat kottikärryillä sairaalan jonoon vain kuollakseen oven suuhun. Takana on 10 kilometrin matka, ja saman matkan läheiset kärräävät ruumista takaisin kotikylään.
Kun haastattelemani perheen lapsi sairastuu Katuturassa (en.wikipedia.org/wiki/Katutura), äiti kulkee kilometrien matkan klinikalle, jossa istuutuu jonon jatkeeksi. Hyvällä onnella vastaanotolle pääsee samana päivänä. Vielä paremmalla onnella lapsi ymmärsi sairastua sinä ainoana päivänä viikossa, kun lääkäri on paikalla.
Ja minua närästi, että jouduin odottamaan sairaalassa puolitoista tuntia. Sinä aikana tosin kaksi sairaanhoitajaa kävi juttelemassa kanssani, ja toinen istuutui seuran vuoksi sängyn laidalle, kun näki vetistävät silmäni.
Sairastamisen vaikeus pitää tietenkin suhteuttaa omaan elämään. Mutta ehkä sen helppouden muistaa viimeistään sitten, kun saa Suomen sairausvakuutuksesta hoitokulut takaisin.
Aiemmin kirjoitin ikävästä ja siitä, kuinka ikävää sen kanssa eläminen on.
Sairastaessa ikävän tunne kasvaa potenssiin kymmenen. Ihan kamalaa!
Onnistuin polttamaan itseni pahasti viime viikolla, ja kuumeen kalistaessa takahampaita osasin vain ajatella omaa kotia ja omaa sänkyä. Suomessa siis. Onneksi olin rannikolla Suomi-rakkaiden luona kylässä. Ystävä armas vaihto palaneelle iholle kylmiä kääreitä ja sitoi rievun otsalle, vaikka uni painoi molempien silmiä.
Kun palasin Windhoekiin, kuume nousi uudelleen, ja iho meni rakoille. Itku pääsi, kun istuin päivystyksessä.
Muutenkin Namibia on käynyt terveydelle. En ole koskaan sairastanut näin paljon ja näin kummallisesti. Lista on pidempi kuin sitkeällä karjalaismummollani: matalaa verenpainetta, sappikiviä, flunssaa, kuumetta, ihottumaa, allergiaa, hormonihäiriöitä, vatsatauteja, hammassärkyä, neljä kuukautta jatkunutta nenäverenvuotoa ja näitä auringonpolttamia nyt viimeisimpänä.
Ja silti mieli on ollut täällä levollisempi ja onnellisempi kuin aikoihin.
Mihinkähän katosi yhteys pään ja ruumiin välillä? Eikö niiden pitäisi kulkea käsi kädessä?
Luin juuri Elina Hirvosen uusimman, Kauimpana kuolemasta, ja pysähdyin miettimään, miten sitkeää sakkia tässä maanosassa asuu. Tai siltähän se meidän mielestä näyttää, täältä korkealta kukkulalta katsottuna.
Hirvosen romaanissa ihmiset tulevat kottikärryillä sairaalan jonoon vain kuollakseen oven suuhun. Takana on 10 kilometrin matka, ja saman matkan läheiset kärräävät ruumista takaisin kotikylään.
Kun haastattelemani perheen lapsi sairastuu Katuturassa (en.wikipedia.org/wiki/Katutura), äiti kulkee kilometrien matkan klinikalle, jossa istuutuu jonon jatkeeksi. Hyvällä onnella vastaanotolle pääsee samana päivänä. Vielä paremmalla onnella lapsi ymmärsi sairastua sinä ainoana päivänä viikossa, kun lääkäri on paikalla.
Ja minua närästi, että jouduin odottamaan sairaalassa puolitoista tuntia. Sinä aikana tosin kaksi sairaanhoitajaa kävi juttelemassa kanssani, ja toinen istuutui seuran vuoksi sängyn laidalle, kun näki vetistävät silmäni.
Sairastamisen vaikeus pitää tietenkin suhteuttaa omaan elämään. Mutta ehkä sen helppouden muistaa viimeistään sitten, kun saa Suomen sairausvakuutuksesta hoitokulut takaisin.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
R
Raha
Tiukassa on namibialaisen keskiansio. Vaikka elinkustannukset Namibiassa ovat pienemmät kuin Suomessa, palkkaan suhteutettuna suomalainen tienaa enemmän.
Raha on ikuinen huoli ja puheenaihe, mutta palkasta puhuminen ei tunnu silti olevan samanlainen tabu kuin Suomessa.
Minulta on monesti kysytty, kuinka paljon ansaitsen. Yleensä en vastaa suoraan, vaan selitän ensin, kuinka korkea verotus meillä on, miten paljon asuminen maksaa, kuinka kallista ruoka on ja miten paljon esimerkiksi auton omistamisesta joutuu Suomessa kustantamaan.
Sitten mainitsen, kuinka paljon minulla on asuntovelkaa, ja kerron lopuksi, mitä ansaitsen.
Entisessä työpaikassani tiesin työkavereiden palkan suurin piirtein, ja sekin siksi, että niiden eteen taisteltiin. Mutta arkikeskusteluissa palkasta puhuminen ei ollut soveliasta.
Miksi sitä tuleekaan vierastettua rahakeskusteluja?
Olen kuitenkin viettänyt aikaa sellaisten namibialaisten kanssa, joille palkasta ja rahasta puhuminen on helppoa.
Esimerkiksi tv:n apulaistuottajana NBC:llä (Namibian Broadcasting Corporation) työskentelevä tuttavani tienaa samalla koulutuksella kuin minä noin 8 000 dollaria eli 800 euroa kuukaudessa. Siitä ehkä neljännes kuluu vuokraan. Talvella talon neljältä asukkaalta menee sähköön jopa 90 euroa kuukaudessa.
Vuoden 2009 tilastoissa Suomi sijoittui maailman 8. rikkaimmaksi maaksi bruttokansantuotteella mitattuna, kun taas Namibia piti sijaa 78. Sen edelle kiilasi muun muassa Etelä-Afrikka, sijalle 64. BKT ei tietenkään ota huomioon kaikkia kehityksen mittareita, mutta jotain suuntaa se antaa maan tulotasosta. http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_countries_by_GDP_%28nominal%29_per_capita
Ehkä kannan yhä hartioillani rikkaan länsimaalaisen taakkaa, kun sydämeni muljahtaa joka kerta, kun kuulen, miten vähällä jotkut kaverini täällä tulevat toimeen.
Paras opiskelukaverini kertoi, että joskus nukkumaan mennessä pitää miettiä, juoko mehun iltapalaksi vai jättääkö sen aamiaiseksi, sillä mitään muuta ei jääkaapissa ole. Taksiin hänellä ei ole varaa (80 snt / matka), joten hän joutuu heräämään aamulla klo 5 ehtiäkseen kunnan linja-autoon, joka maksaa 60 snt / matka. Sillä tyttö köröttelee yliopistolle, ja ylpeästi sen tekeekin.
Tänään olimme vierailulla ja kuvauskeikalla Windhoekin keskusvankilassa, jossa järjestetään kerran vuodessa perhetapaamisia Namibian Punaisen Ristin ohjelman kautta. Maan pohjoisosissa asuville perheenjäsenille kustannetaan matkat pääkaupunkiin ja ylöspito kolmen päivän ajan, jotta he pääsevät tapaamaan läheisiään edes kerran vuodessa. Kukin saa kolmeksi päiväksi 450 dollaria (45 euroa), ja sillä pitää kattaa sekä matkat, asuminen että ruokailu.
Kuuntelin häpeissäni, kun eräs meme kertoi tästä. Kaksi viikkoa sitten oli pohjoisessa viiden päivän kuvausreissulla, ja sain tuolle ajalle yli nelinkertaisen summan taskurahaa.
Olen miettinyt, mitä voisin ylijääneillä rahoilla tehdä. Tänä iltana ainakin osa niistä menee hyvään käyttöön, kun opiskelukaverini tulee syömään. Saan laatuseuraa herkutteluun ja varsinkin hyvää keskusteluseuraa. Hän on näitä harvoja namibialaisia tyttöjä, joiden kanssa olen ystävystynyt. Meidän yhteiset kiinnostukset löytyvät mediasta, naisten asemasta ja tulevaisuuden suunnitelmista. (Ei hiuslisäkkeistä, kwaito-artisteista ja pojista).
Ajattelin kokata jotain namibialais-suomalaisruokaa, jos nyt sellaista voi näillä taidoilla tehdä, ja tarjota jälkkäriksi pannaria, pullaa ja salmiakkia. Katsotaan, mitä pikkukodin pikkukeittiössä syntyy.
Ja jos sopat palavat pohjaan, apu löytyy läheltä: Omalla kadulla on nimittäin oikein mukava afrikkalainen fuusio-ravintola, jonka omistaa 29-vuotias Owambo-nainen Rebekka. Mielelläni ohjaan rahani myös tämän naisyrittäjän tukemiseen.
Fusion restaurant
http://fusionamibia.blogspot.com/
Tiukassa on namibialaisen keskiansio. Vaikka elinkustannukset Namibiassa ovat pienemmät kuin Suomessa, palkkaan suhteutettuna suomalainen tienaa enemmän.
Raha on ikuinen huoli ja puheenaihe, mutta palkasta puhuminen ei tunnu silti olevan samanlainen tabu kuin Suomessa.
Minulta on monesti kysytty, kuinka paljon ansaitsen. Yleensä en vastaa suoraan, vaan selitän ensin, kuinka korkea verotus meillä on, miten paljon asuminen maksaa, kuinka kallista ruoka on ja miten paljon esimerkiksi auton omistamisesta joutuu Suomessa kustantamaan.
Sitten mainitsen, kuinka paljon minulla on asuntovelkaa, ja kerron lopuksi, mitä ansaitsen.
Entisessä työpaikassani tiesin työkavereiden palkan suurin piirtein, ja sekin siksi, että niiden eteen taisteltiin. Mutta arkikeskusteluissa palkasta puhuminen ei ollut soveliasta.
Miksi sitä tuleekaan vierastettua rahakeskusteluja?
Olen kuitenkin viettänyt aikaa sellaisten namibialaisten kanssa, joille palkasta ja rahasta puhuminen on helppoa.
Esimerkiksi tv:n apulaistuottajana NBC:llä (Namibian Broadcasting Corporation) työskentelevä tuttavani tienaa samalla koulutuksella kuin minä noin 8 000 dollaria eli 800 euroa kuukaudessa. Siitä ehkä neljännes kuluu vuokraan. Talvella talon neljältä asukkaalta menee sähköön jopa 90 euroa kuukaudessa.
Vuoden 2009 tilastoissa Suomi sijoittui maailman 8. rikkaimmaksi maaksi bruttokansantuotteella mitattuna, kun taas Namibia piti sijaa 78. Sen edelle kiilasi muun muassa Etelä-Afrikka, sijalle 64. BKT ei tietenkään ota huomioon kaikkia kehityksen mittareita, mutta jotain suuntaa se antaa maan tulotasosta. http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_countries_by_GDP_%28nominal%29_per_capita
Ehkä kannan yhä hartioillani rikkaan länsimaalaisen taakkaa, kun sydämeni muljahtaa joka kerta, kun kuulen, miten vähällä jotkut kaverini täällä tulevat toimeen.
Paras opiskelukaverini kertoi, että joskus nukkumaan mennessä pitää miettiä, juoko mehun iltapalaksi vai jättääkö sen aamiaiseksi, sillä mitään muuta ei jääkaapissa ole. Taksiin hänellä ei ole varaa (80 snt / matka), joten hän joutuu heräämään aamulla klo 5 ehtiäkseen kunnan linja-autoon, joka maksaa 60 snt / matka. Sillä tyttö köröttelee yliopistolle, ja ylpeästi sen tekeekin.
Tänään olimme vierailulla ja kuvauskeikalla Windhoekin keskusvankilassa, jossa järjestetään kerran vuodessa perhetapaamisia Namibian Punaisen Ristin ohjelman kautta. Maan pohjoisosissa asuville perheenjäsenille kustannetaan matkat pääkaupunkiin ja ylöspito kolmen päivän ajan, jotta he pääsevät tapaamaan läheisiään edes kerran vuodessa. Kukin saa kolmeksi päiväksi 450 dollaria (45 euroa), ja sillä pitää kattaa sekä matkat, asuminen että ruokailu.
Kuuntelin häpeissäni, kun eräs meme kertoi tästä. Kaksi viikkoa sitten oli pohjoisessa viiden päivän kuvausreissulla, ja sain tuolle ajalle yli nelinkertaisen summan taskurahaa.
Olen miettinyt, mitä voisin ylijääneillä rahoilla tehdä. Tänä iltana ainakin osa niistä menee hyvään käyttöön, kun opiskelukaverini tulee syömään. Saan laatuseuraa herkutteluun ja varsinkin hyvää keskusteluseuraa. Hän on näitä harvoja namibialaisia tyttöjä, joiden kanssa olen ystävystynyt. Meidän yhteiset kiinnostukset löytyvät mediasta, naisten asemasta ja tulevaisuuden suunnitelmista. (Ei hiuslisäkkeistä, kwaito-artisteista ja pojista).
Ajattelin kokata jotain namibialais-suomalaisruokaa, jos nyt sellaista voi näillä taidoilla tehdä, ja tarjota jälkkäriksi pannaria, pullaa ja salmiakkia. Katsotaan, mitä pikkukodin pikkukeittiössä syntyy.
Ja jos sopat palavat pohjaan, apu löytyy läheltä: Omalla kadulla on nimittäin oikein mukava afrikkalainen fuusio-ravintola, jonka omistaa 29-vuotias Owambo-nainen Rebekka. Mielelläni ohjaan rahani myös tämän naisyrittäjän tukemiseen.
Fusion restaurant
http://fusionamibia.blogspot.com/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)