Odottaminen
Nyt alkaa puolivuotinen olla siinä vaiheessa, että väkisinkin, surun ja ilon sekaisin tuntein odotan kotiinpaluuta. Siis Suomen kotiin. Tällä viikolla olen joutunut hyvästelemään kaksi rakasta ystävää, ja ensi viikolla on edessä kahdet uudet hyvästit.
En osannut odottaa, että jäähyväisten jättäminen olisi näin vaikeaa.
Täällä olen kyllä muuten oppinut kasvattamaan odotushermojani, vaikka en voi kehua olevani siinä kovinkaan hyvä. Odottamista odottamisen jälkeen. Voi hermoparkani!
Kaikki toimi niin hitaasti. Ruokakaupassa joutuu odottamaan vuoroaan, koska kassoja on liian vähän. Ja ne toimivat niiiiiin hitaasti. Sen jälkeen pitää odottaa, että kassa laskuttaa ostokset, juttelee välillä työkaverinsa kanssa ja pakkaa lopulta ostokset muovipusseihin (3-4 ostosta / pussi). Kaikki tämä tapahtuu turhia kiirehtimättä. Usein joudun vielä odottamaan, että luottokorttini palautuu toiselta kassalta, sillä ensimmäinen kassa ei osaa käyttää sitä tai masiina ei toimi.
Ymmärrän kyllä, ei minunkaan tekisi parin euron tuntipalkalla mieli kiirehtiä tai tehdä yhtään ylimääräistä liikettä.
Kerran lähikaupassa kassan tyttö näytti nuupahtaneelta ja kysyin, onko kaikki ok. Hän sanoi, ettei ole syönyt koko päivänä (kello oli viisi, ja tyttö oli aloittanut aamulla yhdeksältä). Annoin hänelle suklaani. Tyttö sujautti sen tiskin alle, ettei pomo näe.
Millaista työsuoritusta tällaisella kohtelulla voi odottaa?
Olen alkanut tarkkailla, mitä ihmiset tekevät odottaessaan. Useimmiten jotain kännykän kanssa – aivan kuten Suomessakin. Mutta kun odotus venyy pitkäksi, ihmiset vaipuvat jonkinlaiseen odotuskoomaan. Kai se on tapa sulkea itsensä tilanteen ulkopuolelle. Lasittunut katse vain tuijottaa tyhjyyteen.
Lokakuussa kävimme köyhillä asuinalueilla kuvaamassa ja tekemässä juttuja paikallisiin sanomalehtiin. Kyydin piti lähteä yliopiston pihalta klo 8 lauantai-aamuna. Ensimmäisiä elonmerkkejä näkyi klo 9:30, kun pieni paku kaartoi pihaan ja kehotti hyppäämään kyytiin. Meitä opiskelijoita oli noin 40, pakuun mahtuu 12. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päätin lähteä kotiin: olisin todennäköisesti päässyt matkaan vasta puolilta päivin. Päätin tehdä jutun omineni. Olin jo odottanut tarpeeksi.
Muistatteko, kun mainitsin joskus kirkkotraumastani? Noh, nyt on aika avautua siitä. Siihen sunnuntaihin nimittäin tiivistyy koko namibialaisen odottamisen ydin. Paikallinen kv-koordinaattori kutsui meidät eräänä sunnuntaina kirkkoon, ja sen jälkeen kotiinsa syntymäpäivälounaalle. Kirkon oli tarkoitus alkaa klo 11 ja kyytimme saapua kotipihaan klo 10:30.
Kyytiä ei koskaan tullut. Meidän piti ottaa taksi tuntemattomaan paikkaan. Kirkko alkoi klo 13. Se kesti kolme tuntia. Syntymäpäivälounasta valmistelemaan jäänyt tytär ei ollut saanut kolmessa tunnissa mitään aikaiseksi. Odotimme siis ruuan valmistumista. Se valmistui klo 18. Syömään pääsimme klo 18:30. Siihen mennessä olin syönyt aamiaisen. Vapisevin askelin kävelin noutopöytään ja sain syödäkseni kuivaa pappia (maissipuuroa). En uskaltanut jäädä odottamaan reaktioni seurauksia, joten lähdin kotiin murjottamaan kesken juhlien.
Pitäisi laskea, kuinka suuri osuus päivästä kuluu odottamiseen. Voi olla, että jopa enemmän kuin aktiiviseen suorittamiseen. Ainakin töissä. Seitsemästä tunnista ehkä noin viisi tuntia odotan, että jotain tapahtuisi.
Tokana työpäivänä odotin, että pöytänsä ääreen nukahtanut pomo heräisi. Tarvitsin häneltä kuvia joulukorttiin.
Ai niin, siitä tulikin mieleen: hyvää joulunodotusta kaikille!
maanantai 22. marraskuuta 2010
N
Nimet
Namibiassa kun ollaan, niin mitäpä olisi blogi ilman nimiä.
Suomesta lähtiessä monet tuttavat totesivat, että siellä Namibiassahan on paljon Martteja. Totta, niitä lienee jokunen. Mutta toisin kuin luullaan, nimi juontaa yleensä juurensa Martti Rautaseen, ei Martti Ahtisaareen, vaikka molemmilla Marteilla suuri merkitys tämän maan historiassa onkin.
Lähetyssaarnaaja Martti Rautanen saapui Namibiaan 1870 ja siirtyi myöhemmin pohjoiseen Ambomaalle (Owamboland), missä hän asui 50 vuotta, elämänsä loppuun asti. Olukondassa on vielä Rautasen kotitalo, ja hänen työnsä näkyvimpiä tuloksia ovat raamatunkäännökset ja lukutaidon tuominen alueelle. Owanbo-kämppikseni kertoi, että suomalaisia arvostetaan pohjoisessa ja koko Namibiassa yhä, ja se on pääosin Rautasen ansiota. Toisaalta Namibiaa on joskus myös kutsuttu Suomen ainoaksi siirtomaaksi.
Jos joskus siis vierailette Namibiassa, kannattaa kertoa olevansa Suomesta, ei Finlandista. Tänä aamuna puhuin taksissa puhelimeen ja kuski kysyi, mitä kieltä se oli. Sanoin Finnish. Kuski nyökkäsi. Sitten lisäsin Suomi, ja kuskin kasvoille levisi hymy. Hän ei ole aiemmin kuullut suomen kieltä, ja oli iloinen kuultuaan sitä ensimmäisen kerran.
Martti Ahtisaari sen sijaan oli YK:n pääsihteerin erityisedustajana neuvottelemassa Namibian itsenäistymistä (1990) Etelä-Afrikasta. Windhoekissa on muun muassa Martti Ahtisaari -niminen peruskoulu, ja kuten aiemmin myös mainitsin, Ahtisaaren kuva komeilee yliopistomme seinällä. Tunnettu mies siis tämäkin Martti.
Täällä olen törmännyt Marttien lisäksi ainakin seuraaviin suomalaisiin tai eurooppalaisperäisiin nimiin:
Raimo
Sylvi
Laimi
Aune
Johanna
Heikki
Toivo
Martta
Saara
Alina
Liina
Annamaria
Johannes
Matilda
Elina
Hilkka
Ina
Loviisa
Helvi
Sonja
Selma
Suomi-porukalla olemme keränneet huvitusta aiheuttavia nimiä, ja tässä tulos:
Paska (yliopiston työntekijä)
Ms. Namupala (yliopiston työntekijä)
Tissi (Idols-kilpailun osanottaja)
Kuseni (pankinjohtaja)
Rusina (elokuvan lopputeksteistä bongattu)
Dollar (kuorolaulajan sukunimi)
Moses (toimittaja)
Suuko (lehdestä bongattu)
Katu (lehdestä bongattu)
Musa (kaverini)
Dorkas (ylin esimieheni)
Ja entäpä väännökset meidän suomalaisten nimistä?
Tytti = Tutti, Tutte, Titu, Tiptip (”Is Tiptip a typical English name?”)
Sini = Sinu, Sinni
Annu = Arnu, Aanu
Suvi-Tuuli = Summer Breeze, Summer Time, Midnight Wind
Teija = Leija
Päivi = Beibi
Saara = Sarah
Jenni = Enni, Jeni
Sitten on vielä setti paikallisia nimiä, jotka ihastuttavat:
Tangi (kiitos)
Faith (usko)
Grace (armo)
Princess (prinsessa)
Destiny (kohtalo)
Freedom (vapaus)
Moscow (Moskova)
Myös Etelä-Afrikassa törmäsimme merkityksellisiin nimiin:
Gift (lahja)
Inkhle (kaunis Xhosaksi)
Thule (hiljaa Xhosaksi)
Clinic (perheen ensimmäinen klinikalla syntynyt lapsi)
Eikä tietenkään sovi jättää mainitsematta Suomi-neitoni adoptiokoiria Marttia ja Hildaa. Namibian karvatassut tottelevat nyt suomalaisia perinnenimiä.
Niin, ja eilen sain ihanan viestin suomesta. Siinä luki lyhyesti ja ytimekkäästi neljä nimeä. Kummipoikani T. L. J. L. kastettiin sunnuntaina. Namibian kummitäti näkee perheen uuden tulokkaan vasta ensi vuonna - kuinka maltankaan odottaa!
tiistai 16. marraskuuta 2010
M
Monimutkaista kaikki on vain. Joskus yksinkertaiset asiat voivat olla mutkikkaita. Se pistää itkun partaalle, kuten tänään.
Sain nyyhkykohtauksen aamulla yliopistolla, kun yritin päästä lukukauden viimeiseen tenttiin. Olin jo valmiiksi myöhässä, koska jostain syystä 5 taksia kieltäytyi ajamasta yliopistolle. Vasta kuudes suostui ottamaan kyytiin, ja hänellekin piti neuvoa reitti. Vihjasin, että nyt olisi hyvä hetki laittaa talla pohjaan: tentti alkaa vartin päästä.
UNAMilla (University of Namibia – maan ainoa yliopisto) on sellainen systeemi, että laukkuja ei saa viedä tenttihuoneeseen. Ensin pitää siis jonottaa, että saa jätettyä laukkunsa sellaiseen saunan kokoiseen koppiin. Samaan koppiin pitää viedä laukku muun muassa silloin, kun menee kirjastoon – ettei vain vahingossa tartu kirjoja luvattomasti matkaan.
Kun sain laukkuni vietyä kopperoiseen, tajusin kolmanteen kerrokseen kävellessäni, että ”Examination Timetable” on yhä laukussani. Vain sen esittämällä pääsee tenttiin eli oli käännyttävä takaisin hakemaan lappua. Huomasin myös, että opiskelijakorttini unohtui kotiin, eikä ilman sitä ole asiaa tenttihuoneeseen. Mutta sinisilmäinen kun olen, ajattelin, että henkilötodistus ajaa saman asian.
But little did I know…..nyrpeä security-nainen kieltäytyi päästämästä minua huoneeseen.
Kello oli 8:30, ja tentti oli alkanut kello 8:00. Security-nainen sanoi, että minulla on puoli tuntia aikaa käydä ostamassa uusi kortti, joka maksaa 30 dollaria. Juoksin siis vielä kerran takaisin siihen saunan kokoiseen koppiin, nappasin kukkaroni ja ryntäsin paikkaan, jossa tulostetaan opiskelijakortteja. Toimistossa ei ollut ketään. 10 minuutin kuluttua korttisetä saapui paikalle kertoakseen, että ensin pitää käydä maksamassa 30 dollaria hallintorakennukseen ja tulla sitten kuitin kanssa takaisin.
Silloin se iski: lohduton itku.
En voinut lopettaa.
Nyyhkytin kaiken toivoni menettäneenä keskellä toimistohuonetta. Korttisetä hätääntyi ja tuli halaamaan minua. Sanoi, että eiköhän me tästä selvitä sister. Jatkoin itkemistä ja änkytin sedälle opiskelijanumeroni. Hän tulosti minulle kortin ja lähetti juoksemaan tenttiin onnentoivotusten kera.
Tentin jälkeen, kaksi tuntia myöhemmin, kävin maksamassa korttini hallintorakennukseen, otin kuitin kouraani ja kävin ostamassa korttisedälle keksipaketin yliopiston kanttiinista. Matkalla sain viestin suomalaiselta opiskelukaverilta: ”Mitä sun kortille tapahtui? Täällä jutut leviää…..”. Korttisetä oli jutellut kaverini kanssa, kun oli minusta huolissaan.
Asiat voi siis tehdä yksinkertaisesti, jos tahtoa ja inhimillisyyttä löytyy. Korttisetä lupasi tulla tervehtimään minua töihin joku päivä. Sanoin, että tervetuloa brother.
Sain nyyhkykohtauksen aamulla yliopistolla, kun yritin päästä lukukauden viimeiseen tenttiin. Olin jo valmiiksi myöhässä, koska jostain syystä 5 taksia kieltäytyi ajamasta yliopistolle. Vasta kuudes suostui ottamaan kyytiin, ja hänellekin piti neuvoa reitti. Vihjasin, että nyt olisi hyvä hetki laittaa talla pohjaan: tentti alkaa vartin päästä.
UNAMilla (University of Namibia – maan ainoa yliopisto) on sellainen systeemi, että laukkuja ei saa viedä tenttihuoneeseen. Ensin pitää siis jonottaa, että saa jätettyä laukkunsa sellaiseen saunan kokoiseen koppiin. Samaan koppiin pitää viedä laukku muun muassa silloin, kun menee kirjastoon – ettei vain vahingossa tartu kirjoja luvattomasti matkaan.
Kun sain laukkuni vietyä kopperoiseen, tajusin kolmanteen kerrokseen kävellessäni, että ”Examination Timetable” on yhä laukussani. Vain sen esittämällä pääsee tenttiin eli oli käännyttävä takaisin hakemaan lappua. Huomasin myös, että opiskelijakorttini unohtui kotiin, eikä ilman sitä ole asiaa tenttihuoneeseen. Mutta sinisilmäinen kun olen, ajattelin, että henkilötodistus ajaa saman asian.
But little did I know…..nyrpeä security-nainen kieltäytyi päästämästä minua huoneeseen.
Kello oli 8:30, ja tentti oli alkanut kello 8:00. Security-nainen sanoi, että minulla on puoli tuntia aikaa käydä ostamassa uusi kortti, joka maksaa 30 dollaria. Juoksin siis vielä kerran takaisin siihen saunan kokoiseen koppiin, nappasin kukkaroni ja ryntäsin paikkaan, jossa tulostetaan opiskelijakortteja. Toimistossa ei ollut ketään. 10 minuutin kuluttua korttisetä saapui paikalle kertoakseen, että ensin pitää käydä maksamassa 30 dollaria hallintorakennukseen ja tulla sitten kuitin kanssa takaisin.
Silloin se iski: lohduton itku.
En voinut lopettaa.
Nyyhkytin kaiken toivoni menettäneenä keskellä toimistohuonetta. Korttisetä hätääntyi ja tuli halaamaan minua. Sanoi, että eiköhän me tästä selvitä sister. Jatkoin itkemistä ja änkytin sedälle opiskelijanumeroni. Hän tulosti minulle kortin ja lähetti juoksemaan tenttiin onnentoivotusten kera.
Tentin jälkeen, kaksi tuntia myöhemmin, kävin maksamassa korttini hallintorakennukseen, otin kuitin kouraani ja kävin ostamassa korttisedälle keksipaketin yliopiston kanttiinista. Matkalla sain viestin suomalaiselta opiskelukaverilta: ”Mitä sun kortille tapahtui? Täällä jutut leviää…..”. Korttisetä oli jutellut kaverini kanssa, kun oli minusta huolissaan.
Asiat voi siis tehdä yksinkertaisesti, jos tahtoa ja inhimillisyyttä löytyy. Korttisetä lupasi tulla tervehtimään minua töihin joku päivä. Sanoin, että tervetuloa brother.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
L
Laiskuus
Ihana laiskuus. Olen vihdoin oppinut hyväksymään sen osaksi arkea.
Hyvä opiskelukaverini on pari kertaa naureskellut, että viiletän taksiportilta luennolle sellaista vauhtia, etten ehdi sivuilleni vilkuilla. Hän huutelee perääni ”Where are you running Annu?” Vastaan aina, että kun meillä Suomessa on niin pirullisen kylmä, niin olemme oppineet pitämään itsemme liikkeessä.
Kauhuissani huomasin sitten eräänä aamuna, että laahustan yliopistolle yhtä hitaasti kuin muutkin. Piti heti laittaa hätäviesti kämppikselle. Apua! Mitä on tapahtunut? Olenko namibialaistunut?
Onneksi vastaus oli rauhoitteleva. Kyllä sille kiireelle on aikaa Suomessa.
Mutta kovasti toivoisin, että tämä autuaallinen laiskuus jää lihasmuistiin. On niin paljon enemmän aikaa ajatella, kun antaa jalkojen laahustaa perässä. Ja matkalla ehtii tapahtua kaikenlaista jännää: kadulta löytyy sydämen muotoinen vesilammikko, lyhtypylväs esittelee ruosteen luomaa taideteostaan, pakun ikkuna vakuuttaa jumalan pojan rakkautta.
Kuitenkin mietin, mitä tapahtuu, kun palaan Suomeen. Onko enää paluuta viime tipan juoksulähtöihin, järkyttävään stressiin myöhästymisen pelko persuksissa, raastavaan suunnitteluun ja aikatauluttamiseen? Mitä sitten, kun asiat etenevätkin ajallaan, mutta minun jalat ovat vielä matkalla, ja sydän toisella puolen maapalloa. Toivottavasti kello ei lähde enää edistämään, kun palaan takaisin.
Tulee mieleen ihanainen työkaveri parin vuoden takaa: hänen aivonsa eivät kerta kaikkiaan sulattaneet Suomen ilmastoa tai aikataulua. Jos keho sanoo, että on hereillä vasta aamulla kello 9, on sitä kunnioitettava. Muut aloittakoot työt kello 8. Lopulta tytsy pakkasi laukkunsa ja lähti Aasiaan. Minä lähdin Afrikkaan. Hyviä päätöksiä R ja A!
Ehkä sitä pitää laahustaa kauas, että saa ohjelmoitua itsensä luonnolliseen rytmiin.
Ihana laiskuus. Olen vihdoin oppinut hyväksymään sen osaksi arkea.
Hyvä opiskelukaverini on pari kertaa naureskellut, että viiletän taksiportilta luennolle sellaista vauhtia, etten ehdi sivuilleni vilkuilla. Hän huutelee perääni ”Where are you running Annu?” Vastaan aina, että kun meillä Suomessa on niin pirullisen kylmä, niin olemme oppineet pitämään itsemme liikkeessä.
Kauhuissani huomasin sitten eräänä aamuna, että laahustan yliopistolle yhtä hitaasti kuin muutkin. Piti heti laittaa hätäviesti kämppikselle. Apua! Mitä on tapahtunut? Olenko namibialaistunut?
Onneksi vastaus oli rauhoitteleva. Kyllä sille kiireelle on aikaa Suomessa.
Mutta kovasti toivoisin, että tämä autuaallinen laiskuus jää lihasmuistiin. On niin paljon enemmän aikaa ajatella, kun antaa jalkojen laahustaa perässä. Ja matkalla ehtii tapahtua kaikenlaista jännää: kadulta löytyy sydämen muotoinen vesilammikko, lyhtypylväs esittelee ruosteen luomaa taideteostaan, pakun ikkuna vakuuttaa jumalan pojan rakkautta.
Kuitenkin mietin, mitä tapahtuu, kun palaan Suomeen. Onko enää paluuta viime tipan juoksulähtöihin, järkyttävään stressiin myöhästymisen pelko persuksissa, raastavaan suunnitteluun ja aikatauluttamiseen? Mitä sitten, kun asiat etenevätkin ajallaan, mutta minun jalat ovat vielä matkalla, ja sydän toisella puolen maapalloa. Toivottavasti kello ei lähde enää edistämään, kun palaan takaisin.
Tulee mieleen ihanainen työkaveri parin vuoden takaa: hänen aivonsa eivät kerta kaikkiaan sulattaneet Suomen ilmastoa tai aikataulua. Jos keho sanoo, että on hereillä vasta aamulla kello 9, on sitä kunnioitettava. Muut aloittakoot työt kello 8. Lopulta tytsy pakkasi laukkunsa ja lähti Aasiaan. Minä lähdin Afrikkaan. Hyviä päätöksiä R ja A!
Ehkä sitä pitää laahustaa kauas, että saa ohjelmoitua itsensä luonnolliseen rytmiin.
maanantai 1. marraskuuta 2010
K
KiinaKiina valtaa markkina-alaa Afrikan maissa rytinällä, ja Namibia on saanut siitä osansa sekä kulutustuotteissa että investoinneissa.
Idän jättiläinen näkyy arjessa monella tapaa: yliopiston suosituin kahvila pyörii kiinalaisomistajan voimin, vain työntekijät ovat paikallisia. Kun tiukkailmeinen Kiinan mies nalkuttaa kahvilan pöytiä siivoavalle tytölle hitaudesta, ei tee mieli enää nipottaa, jos joutuu odottamaan ranskalaisiaan pari minuuttia. Mieluummin hymyilen motivaationsa ja itsetuntonsa hukanneelle tyttöpololle ja kiitän roskien viemisestä, kuin lisään hänen stressiään nyrpeilemällä ruuasta.
Kaupoissa Kiina-tarjonta pistää silmiin kiiltävänä muoviroskana ja varo-halpoja-kopioita -laukkuina. Oli mission impossible löytää juhlakenkiä, jotka olisivat edes puoliksi nahkaa ja kohtuullisen hintaiset. Kiina-kipokkaita sen sijaan lepäsi joka hyllyllä.
Opiskelukaveri joutui viime viikolla metsästämään nitojaa ympäri yliopistoa, kun toinen sandaali petti kesken päivän. Seuraavana päivänä tyttö tuli luennolle muovisandaaleissa – paremmat kai nekin kuin keinonahkaiset. Muovihan ei tältä planeetalta meidän sukupolven aikana katoa.
Mutta työpaikat ja tuotanto katoavat Kiinan immeisten haltuun.
Muutama viikko sitten The Namibian -lehti uutisoi kiinalaisen China Jiangsu International -rakennusyhtiön kanssa solmitusta 118 miljoonan NAM dollarin (noin 12 milj. euroa) sopimuksesta pohjoisen koulurakennusten kunnostamiseksi. Rahoitus tulee yhdysvaltalaisen US Millenium Challenge Corporationin kautta, ja tavoitteena on kunnostaa yhteensä 47 koulua pohjoisen pienissä kaupungeissa seuraavan viisivuotiskauden aikana. Mukana talkoissa on toki myös paikallisia rakennusyhtiöitä. Kehityshankkeen kokonaisbudjetti on 3 miljardia NAM dollaria.
Siinä riittää kiinalaisille työmiehille tekemistä ja namibialaisille yhtiöille kilpailemista. Valtio kiittää tehokkaasta työtahdista – työntekijöiden oikeuksilla nyt ei niin väliä.
Ja aivan kuten Suomessakin, monen namibialaisen nuoren mielessä siintää kiinan kielen opiskelu. Yliopistolla on jo pitkään voinut opiskella kiinaa natiiviopettajan johdolla. Sitä äimisteltiin suomalaisen ystävän kanssa erästä matkaohjelmaa katsoessamme.
Mutta kiinalaiset eivät ole ainoita Aasian maista, jotka havittelevat siivua Namibiasta. Vuonna 2001 malesialainen monikansallinen tekstiiliyhtiö Ramatex Textile & Garment Factory rakensi valtavat tehdashallit Windhoekin laitamille, Otjomuisen köyhälle asuinalueelle. Sopimus Ramatexin ja Windhoekin kaupungin välille syntyi African Growth and Opportunity Actin turvin. Bushin allekirjoittaman sopimuksen avulla Saharan eteläpuolisen Afrikan maat pääsevät verovapaasti Yhdysvaltain valtaville markkinoille. Malesialaisella yhtiöllä on satoja kansainvälisiä ostajia, muun muassa Puma, Nike ja Adidas. Sen tuotannosta 70 prosenttia suunnataan Yhdysvaltoihin ja 30 prosenttia EU-alueelle. Tehdasjätin uumoiltiin työllistävän Namibiassa jopa 15 000 ihmistä.
Mutta nyt tekstiilihallit kumisevat tyhjyyttään. Toiminta Namibiassa loppui, ja tuotanto siirrettiin muualle, kun Ramatexin tuotannosta aiheutui vakavia ympäristöhaittoja, joita yhtiö ei suostunut myöntämään. Ympäristön lisäksi lähialueen asukkaiden terveys kärsi.
Namibia on maailman toiseksi harvimmin asuttu maa, joten kai täällä riittää lääniä muutamalle muullekin yrittäjälle. Tosin 30 prosentin työttömyysasteella toivoisi, että tuotanto pyörisi omalla maankamaralla ja namidollarit jäisivät kotiin. Ja kaikki tämä luontoa ja kestävää kehitystä sekä ihmisten terveyttä kunnioittaen.
Ai niin, ja mitä Kiinaan vielä tulee, en ole aikapäiviin syönyt niin hyvää kiinalaista kuin täällä eräissä polttareissa. Kiitokset Kiinan immeisille siis siitä.
lauantai 30. lokakuuta 2010
J
Jakaminen, sharing
”In Africa, we share everything”, joku kerran tokaisi vitsin päätteeksi. Kyse oli naisista. Stereotypisoivaa tai ei, tokaisussa oli osa totuutta. Naisten lisäksi myös rahat, taudit, ilot ja surut jaetaan.
Sallikaa siis yleistys, että monen namibialaisen miehen mielestä ei ole synti eikä mikään jakaa myös rakkauden hedelmää useammalle naiselle samaan aikaan. Kerran miespuoliselle kaverilleni ehdotettiin, että mites olisi – jaetaanko tuo valkoinen naisesi? Ei herättänyt jakamisen iloa meissä kummassakaan.
Ainoana lapsena en ole joutunut jakamaan asioita sisarusten kanssa, joten olen aikuisena opetellut senkin edestä antamaan omistani.
Jos minulla on ruokaa, annan sitä muille. Jos rahaton ystävä tarvitsee jotain, tarjoan mielihyvin. Jos uusi paita osoittautuu vikaostokseksi, laitan vaatteen kiertämään. Ja viinikin maistuu paremmalle, kun sitä lipittää jonkun toisen kanssa.
Mutta kaiken tämän teen omilla ehdoillani, omasta päätöksestäni.
Jotkut ehkä ovat kuulleet, että muutama viikko sitten onnistuin huolimattomuuttani jakamaan maallista hyvää Windhoekissa: kännykkä pöllittiin olkalaukusta baarijonossa. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan, mutta tyhmyydellä sitäkin enemmän. Siksi suututti. Ei voinut syyttää ketään muuta kuin itseä. Puhelimesta viis, mutta sinne menivät voron matkaan kolmen kuukauden muistiinpanot juttuideoista, kasa musiikkia ja kaikki ihanat tekstiviestit, joita olen hartaudella säästänyt pahan päivän varalle (kiitos rakkaat niistä).
Ja kun ehdin jo toipua puhelimen menetyksestä, seuraavaksi oli luottokortin vuoro. Se kopioitiin viikko sitten entisillä kotikulmillani Kapkaupungissa. En tiedä, missä se tapahtui, mutta melkein 2 000 euroa oli kortilla yritetty höylätä. Onneksi pankin filtteri nappasi kiinni epäilyttävistä ostoksista, ja kortti sulkeutui automaattisesti.
Eikä tässä vielä kaikki! Paria päivää aiemmin matkaseuralaiseni, rakkaan ystävän kortti kopioitiin myös Kapissa ja tili tyhjennettiin. Elimme siis minun kortin ja käteisnostojen varassa.
En ymmärrä, kuinka onnistuin asumaan vuoden tuossa ”maailman vaarallisimmassa kaupungissa” ilman mitään ongelmia. Aikaisemmin kirjoitin pelosta, jota en koskaan oppinut Kapissa tuntemaan. Nyt pelon sijaan iski pettymys: mitä vuosien saatossa oikein on tapahtunut? Kaupungin infran lisäksi myös rikollisuus on kehittynyt, enkä tiedä, pidänkö tästä kehityksestä yhtään.
Mutta en silti halua ajatella jakamista pelkästään negatiivisen kautta. Kapissa oli ihanaa tavata vanhoja tuttuja ja jakaa kuulumisia vuosien jälkeen. Sain myös hyviä ideoita gradun tekoon.
Ja kun palasin yliopistolle, törmäsin pitkästä aikaa toimittajatuttuuni, siihen vanhaan kettuun, josta kirjoitin G:ssä. Hän oli taas aulis jakamaan uusia juttuideoitaan ja haastateltavien yhteystietoja.
Oli myös kiinnostava kokemus jakaa majoitus Kapkaupungissa rakkaan ystävän kanssa. Guest housen huoneessa oli kaksi yhden hengen sänkyä ja avovessa! Vain puinen sermi pöntön ja sängyn välissä erotti makuutilan ja, noh, istumatilan
Mutta ystävien kanssa kaiken voi onneksi jakaa.
ps. Alla kuvia rannikolta Swakopmundista ja Long Beachilta. Siellä rakas Suomi-neitoni jakaa arjen miehensä, koiriensa, työnsä ja ystäviensä kanssa. Loppupään valokuvissa pienet kullanmurut osallistuvat iltapäiväkoulun omaan Idols-kilpailuun.
”In Africa, we share everything”, joku kerran tokaisi vitsin päätteeksi. Kyse oli naisista. Stereotypisoivaa tai ei, tokaisussa oli osa totuutta. Naisten lisäksi myös rahat, taudit, ilot ja surut jaetaan.
Sallikaa siis yleistys, että monen namibialaisen miehen mielestä ei ole synti eikä mikään jakaa myös rakkauden hedelmää useammalle naiselle samaan aikaan. Kerran miespuoliselle kaverilleni ehdotettiin, että mites olisi – jaetaanko tuo valkoinen naisesi? Ei herättänyt jakamisen iloa meissä kummassakaan.
Ainoana lapsena en ole joutunut jakamaan asioita sisarusten kanssa, joten olen aikuisena opetellut senkin edestä antamaan omistani.
Jos minulla on ruokaa, annan sitä muille. Jos rahaton ystävä tarvitsee jotain, tarjoan mielihyvin. Jos uusi paita osoittautuu vikaostokseksi, laitan vaatteen kiertämään. Ja viinikin maistuu paremmalle, kun sitä lipittää jonkun toisen kanssa.
Mutta kaiken tämän teen omilla ehdoillani, omasta päätöksestäni.
Jotkut ehkä ovat kuulleet, että muutama viikko sitten onnistuin huolimattomuuttani jakamaan maallista hyvää Windhoekissa: kännykkä pöllittiin olkalaukusta baarijonossa. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan, mutta tyhmyydellä sitäkin enemmän. Siksi suututti. Ei voinut syyttää ketään muuta kuin itseä. Puhelimesta viis, mutta sinne menivät voron matkaan kolmen kuukauden muistiinpanot juttuideoista, kasa musiikkia ja kaikki ihanat tekstiviestit, joita olen hartaudella säästänyt pahan päivän varalle (kiitos rakkaat niistä).
Ja kun ehdin jo toipua puhelimen menetyksestä, seuraavaksi oli luottokortin vuoro. Se kopioitiin viikko sitten entisillä kotikulmillani Kapkaupungissa. En tiedä, missä se tapahtui, mutta melkein 2 000 euroa oli kortilla yritetty höylätä. Onneksi pankin filtteri nappasi kiinni epäilyttävistä ostoksista, ja kortti sulkeutui automaattisesti.
Eikä tässä vielä kaikki! Paria päivää aiemmin matkaseuralaiseni, rakkaan ystävän kortti kopioitiin myös Kapissa ja tili tyhjennettiin. Elimme siis minun kortin ja käteisnostojen varassa.
En ymmärrä, kuinka onnistuin asumaan vuoden tuossa ”maailman vaarallisimmassa kaupungissa” ilman mitään ongelmia. Aikaisemmin kirjoitin pelosta, jota en koskaan oppinut Kapissa tuntemaan. Nyt pelon sijaan iski pettymys: mitä vuosien saatossa oikein on tapahtunut? Kaupungin infran lisäksi myös rikollisuus on kehittynyt, enkä tiedä, pidänkö tästä kehityksestä yhtään.
Mutta en silti halua ajatella jakamista pelkästään negatiivisen kautta. Kapissa oli ihanaa tavata vanhoja tuttuja ja jakaa kuulumisia vuosien jälkeen. Sain myös hyviä ideoita gradun tekoon.
Ja kun palasin yliopistolle, törmäsin pitkästä aikaa toimittajatuttuuni, siihen vanhaan kettuun, josta kirjoitin G:ssä. Hän oli taas aulis jakamaan uusia juttuideoitaan ja haastateltavien yhteystietoja.
Oli myös kiinnostava kokemus jakaa majoitus Kapkaupungissa rakkaan ystävän kanssa. Guest housen huoneessa oli kaksi yhden hengen sänkyä ja avovessa! Vain puinen sermi pöntön ja sängyn välissä erotti makuutilan ja, noh, istumatilan
Mutta ystävien kanssa kaiken voi onneksi jakaa.
ps. Alla kuvia rannikolta Swakopmundista ja Long Beachilta. Siellä rakas Suomi-neitoni jakaa arjen miehensä, koiriensa, työnsä ja ystäviensä kanssa. Loppupään valokuvissa pienet kullanmurut osallistuvat iltapäiväkoulun omaan Idols-kilpailuun.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Kevätlomalla Spitzkoppe-vuorilla. Oltiin kannustamassa kavereita juoksu- ja pyöräilykilpailussa. Upeat maisemat ja mieltä rauhoittava vaikutus.
Matkaseuralaisten oveluudella saatiin buukattua leirintäalueen ainoat kolme bungalovia! Muut 300 vierasta nukkuivat teltassa, ja hintaeroa majoitukselle tuli muutama dollari eli pari euroa. Kylläpä nukutti makoisasti, vaikka kuumuus liimasi makuupussin ihoon.
Juoksijat lähtivät taipaleelleen aamun sarastaessa ja pyöräilijät hieman myöhemmin. Me epäurhailijat katselimme sillä aikaa maisemia ja kilpailun päätteeksi koko porukka vuokrasi aasikyydit läheiselle vuorelle, josta löytyi vanhoja (mitenkähän vanhoja lienevät) kalliopiirroksia. En ole vielä koskaan pelännyt niin paljon kuin aasikyydissä. Rämisevä kärry pomppi kuoppaisella tiellä ja aasit ajoivat välillä ojaan. Yhdessä suuressa kuopassa tikkuisesta laudasta kyhätty istuin lähti irti, ja jäin roikkumaan laudan toiseen päähän. Ensimmäinen refleksi oli suojata kamera jalkojen väliin. Vaikka kädet olivat ilmassa ja sydän kurkussa, objektiivi pysyi tiukasti ja rurvallisesti sylissä. Ammattimaista toimintaa.
Kuskimme Elvis (istumassa alla olevassa kuvassa) oli kolmesta pojasta rauhallisin. Ehti korjata irronneen pyöränkin sillä aikaa, kun me kipusimme vuorelle.
Mittakaavasta näkee, kuinka valtavat maisemat olivat. Pieni nainen häviää vuorten sekaan helposti.
Vessa oli vertaansa vailla. Reikä maassa, ei vettä (juoksevaa tai juotavaa) eikä siis myöskään suihkua kolmeen päivään. Onneksi ei tullut vatsatautia.
tiistai 7. syyskuuta 2010
I
Ikävän kanssa eläminen on ikävää.
Kun olen Suomessa, ikävöin jatkuvasti ulkomaille. Maa polttelee jalkojen alla, mieli on levoton, en pysty elämään tässä ja nyt. Kun olen reissussa, koti-ikävä yllättää todella voimakkaana. Oikeastaan pitäisi sanoa ihmisikävä. Se tunne nousee pintaan erityisesti silloin, kun rakkailla menee heikosti tai kun itsellä menee heikosti.
Viime viikkoina on tullut koettua molemmat. Makasin kotona surkeana ja ikävissäni odottaen vain iltaa, että pääsen puhumaan rakkaan kanssa. Ei ollut kivaa kuulla, että sielläkin on mennyt huonosti. Omat murheet unohtuivat hetkeksi.
Mainitsin aiemmin illallisesta kaverin luona. Juttelin tuona iltana pitkään kanadalaisen tytön kanssa, joka on melkein koko aikuisikänsä reissannut ja työskennellyt eri puolilla Afrikkaa. Totesimme, että kodin voi perustaa minne vain, mutta oikeasti vasta ihmiset tekevät kodin. Vaikka puitteet elämässä olisivat muuten hienot, ilman oikeita ihmisiä siitä puuttuu aina jotakin.
Olen onnellinen, että näin lyhyessä ajassa olen jo saanut elämääni tärkeitä ihmisiä. Jostain mystisestä syystä juuri oikeanlaisia tyyppejä osuu matkan varrelle – puolin ja toisin. Ainakin me kanadalaisen tytön kanssa löysimme toisemme sillä hetkellä. Ja kun makasin keskellä yötä kalpeana täristen vessan lattialla, ette usko kuinka onnellinen olin, että vuokraemäntämme tuli ja vei sairaalaan. On ihanaa, ettei tarvitse selvitä arjesta yksin. Ilman Suomi-kämppistä olisin menettänyt hermot monta kertaa useammin. Onneksi ärsytysaallot menevät meillä eri tahtiin, niin voidaan aina tsempata toisiamme.
Myös yliopistolla olen onnistunut istumaan oikeaan seuraan. Ja ettei tämä nyt kuulostaisi romantisoivalta, niin toki tiedostan, että eurooppalaisena, suomalaisena, valkoisena saan aina erityshuomiota, vaikka kuinka yritän sitä välttää. En kuvittele, että kaikki olisivat kiinnostuneita jutuistani juuri siksi, että olen niin huippu tyyppi. Olen jo päässyt kokemaan, miltä tuntuu olla näyttelyeläin, se valkoinen ystävä. Mutta tuollaista kohtelua en ole onneksi saanut keneltäkään nuorelta, vain vanhemmilta ihmisiltä.
Ja taas jostain selittämättömästä syystä tapaan aina aivan äärettömän mukavia sambialaisia. Meidän ajattelutavat jotenkin synkkaavat yhteen. Olemme tehneet tämän saman havainnon suomalaisen kämppikseni kanssa. Monesti lämmöllä ajattelen sambialaista tuttavaani I:tä, johon tutustuimme lukioaikana. Hän tuli meidän lukioon kouluavustajaksi. Ja mikä huvittavinta, täällä Windhoekissa asuu eräs suomalais-namibialainen pariskunta, joka on aikoinaan törmännyt samaan I:hin Sambiassa! Pieni on maailmanpala Suomen ja Sambia välissä.
Hetken muuten harkitsin, että ryhtyisin opiskelemaan yliopistolla afrikaansia eli hollantilaisten jäljiltä eteläiseen Afrikkaan periytynyttä kieltä. Mutta sitten tajusin, että siirtomaaisäntien kieli ei ole minua varten. Ne muutamat fraasit, jotka olen oppinut, saavat riittää.
Nyt kehittelen mielessäni jotain virkettä, jonka voisin pyytää tuttaviltani kunkin äidinkielellä. On niin tylsää opetella pelkästään perustervehdyksiä. Eikö olisi hauskempaa osata vaikka oshiwamboksi, että ”olen viime yönä kadottanut siniset sukkani”? Muutama vuosi sitten opin sanomaan sloveniaksi ”mikä ei ole pahaa, on hyvää” (”Kar je dobru, naj slabu”..tai jotain sellaista). Voisiko se olla sopiva virke? Aika moniselitteinen, tosin.
Rakkaat ihmiset: laittakaa ehdotuksia tulemaan. Parhaat virkkeet pääsevät matkapäiväkirjaan.
Kun olen Suomessa, ikävöin jatkuvasti ulkomaille. Maa polttelee jalkojen alla, mieli on levoton, en pysty elämään tässä ja nyt. Kun olen reissussa, koti-ikävä yllättää todella voimakkaana. Oikeastaan pitäisi sanoa ihmisikävä. Se tunne nousee pintaan erityisesti silloin, kun rakkailla menee heikosti tai kun itsellä menee heikosti.
Viime viikkoina on tullut koettua molemmat. Makasin kotona surkeana ja ikävissäni odottaen vain iltaa, että pääsen puhumaan rakkaan kanssa. Ei ollut kivaa kuulla, että sielläkin on mennyt huonosti. Omat murheet unohtuivat hetkeksi.
Mainitsin aiemmin illallisesta kaverin luona. Juttelin tuona iltana pitkään kanadalaisen tytön kanssa, joka on melkein koko aikuisikänsä reissannut ja työskennellyt eri puolilla Afrikkaa. Totesimme, että kodin voi perustaa minne vain, mutta oikeasti vasta ihmiset tekevät kodin. Vaikka puitteet elämässä olisivat muuten hienot, ilman oikeita ihmisiä siitä puuttuu aina jotakin.
Olen onnellinen, että näin lyhyessä ajassa olen jo saanut elämääni tärkeitä ihmisiä. Jostain mystisestä syystä juuri oikeanlaisia tyyppejä osuu matkan varrelle – puolin ja toisin. Ainakin me kanadalaisen tytön kanssa löysimme toisemme sillä hetkellä. Ja kun makasin keskellä yötä kalpeana täristen vessan lattialla, ette usko kuinka onnellinen olin, että vuokraemäntämme tuli ja vei sairaalaan. On ihanaa, ettei tarvitse selvitä arjesta yksin. Ilman Suomi-kämppistä olisin menettänyt hermot monta kertaa useammin. Onneksi ärsytysaallot menevät meillä eri tahtiin, niin voidaan aina tsempata toisiamme.
Myös yliopistolla olen onnistunut istumaan oikeaan seuraan. Ja ettei tämä nyt kuulostaisi romantisoivalta, niin toki tiedostan, että eurooppalaisena, suomalaisena, valkoisena saan aina erityshuomiota, vaikka kuinka yritän sitä välttää. En kuvittele, että kaikki olisivat kiinnostuneita jutuistani juuri siksi, että olen niin huippu tyyppi. Olen jo päässyt kokemaan, miltä tuntuu olla näyttelyeläin, se valkoinen ystävä. Mutta tuollaista kohtelua en ole onneksi saanut keneltäkään nuorelta, vain vanhemmilta ihmisiltä.
Ja taas jostain selittämättömästä syystä tapaan aina aivan äärettömän mukavia sambialaisia. Meidän ajattelutavat jotenkin synkkaavat yhteen. Olemme tehneet tämän saman havainnon suomalaisen kämppikseni kanssa. Monesti lämmöllä ajattelen sambialaista tuttavaani I:tä, johon tutustuimme lukioaikana. Hän tuli meidän lukioon kouluavustajaksi. Ja mikä huvittavinta, täällä Windhoekissa asuu eräs suomalais-namibialainen pariskunta, joka on aikoinaan törmännyt samaan I:hin Sambiassa! Pieni on maailmanpala Suomen ja Sambia välissä.
Hetken muuten harkitsin, että ryhtyisin opiskelemaan yliopistolla afrikaansia eli hollantilaisten jäljiltä eteläiseen Afrikkaan periytynyttä kieltä. Mutta sitten tajusin, että siirtomaaisäntien kieli ei ole minua varten. Ne muutamat fraasit, jotka olen oppinut, saavat riittää.
Nyt kehittelen mielessäni jotain virkettä, jonka voisin pyytää tuttaviltani kunkin äidinkielellä. On niin tylsää opetella pelkästään perustervehdyksiä. Eikö olisi hauskempaa osata vaikka oshiwamboksi, että ”olen viime yönä kadottanut siniset sukkani”? Muutama vuosi sitten opin sanomaan sloveniaksi ”mikä ei ole pahaa, on hyvää” (”Kar je dobru, naj slabu”..tai jotain sellaista). Voisiko se olla sopiva virke? Aika moniselitteinen, tosin.
Rakkaat ihmiset: laittakaa ehdotuksia tulemaan. Parhaat virkkeet pääsevät matkapäiväkirjaan.
H
Hiv/aids.
Tähän kirjaimeen tarttuminen on kestänyt kauan. Oma sairastelu verotti myös aikaa blogin päivittämiseltä.
Mainitsin aivan alussa, että palaan H:lla alkavaan aiheeseen vielä myöhemmin. Eilen aamulla aihe istui viereeni.
Poika, johon olen tutustunut eräällä kurssilla, tuli taas kerran väsyneenä ja sairaana luennolle. Hän on sairastellut viime aikoina paljon ja joutunut olemaan poissa tunneilta. Syynä on ollut päänsärky.
Kun poika kertoi sairastelustaan, olin vähän huolissani. Päänsärky tuntui vievän kaikki voimat. Huomasin muiden katseista, että kaikki ei ole kunnossa. Tuttu epäilys heräsi. Eilen se sai vahvistusta, kun näin pojan ihon. Tyypilliset aids-vaiheen oireet olivat näkyvissä. Kysyin pojan vointia, ja hän sanoi, että elämässä on nyt aika paljon meneillään.
Tuntui pahalta istua siinä vieressä omine epäilyksineen ja yrittää antaa energiaa ja ymmärrystä nuutuneelle kaverille - silti tiedostaen, että saatan myös kuvitella kaiken. Ja mitä merkitystä tällä kaikella on? Miten se vaikuttaa minuun?
Tällaisia ajatuksia varmasti moni joutuu pyörittelemään mielessään. Kun väestöstä reilu 20 prosenttia on hiv-positiivisia, tilastollisesti joka viides kohtaamamme ihminen elää sairauden kanssa. Nuoret, lahjakkaat, elämänhaluiset, tulevaisuuttaan suunnittelevat namibialaiset. Ja hiv vaikuttaa muihinkin, kuin sairastuneisiin. Siitä kärsivät orvoiksi jäävät lapset ja isovanhemmat, jotka huolehtivat heistä, kun vanhemmat kuolevat. Yhteiskunnasta puhumattakaan.
Kamppailen myös koko ajan gradun aiheen kanssa: mistä löytäisin herkullisimman näkökulman? Miten etäännytän itseni aiheesta? Miten kohtaan haastateltavan? Toimittajan ja valokuvaajan roolissa hiviä on helppo lähestyä, koska aiheen ja minun välissä on kynä tai kamera. Niiden taakse voi piiloutua, kun tarina tulee iholle. Kameran etsin kätkee kyyneleet. Faktoihin takertuminen tukahduttaa tunteenpurkauksen.
En tiedä, miksi aihe on jäänyt vainoamaan minua. Ehkä se Etelä-Afrikassa tuli niin vahvasti osaksi arkea, että en ole voinut unohtaa sitä. Maan väestöstä lähes 6 miljoonaa on hiv-positiivisia - enemmän kuin Suomessa on asukkaita. Oli päivänselvää, että teen myös graduni hiviin liittyen. Opiskelukaverit ovat varmaan jo kyllästymiseen asti kuunnelleet näitä juttuja.
Tiedon ja käyttäytymisen välissä ammottaa vielä suuri kuilu. Vaikka tietoa on tarjolla yllin kyllin, tartuntojen määrä ei suostu kääntymään laskuun. Vuosi sitten meidän yliopistolla tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että vaikka 80 prosenttia nuorista tietää aidsin vaaroista, kondomien käyttö on hyvin vähäistä.
Miten tuohon tiedonkulkuun sitten voisi tarttua? Sitä haluaisin tutkia. Kuinka viestinnällä voidaan vaikuttaa käyttäytymiseen, vai voidaanko? Tieteenalamme ikuisuuskysymys. The Southern Times -lehti julisti taannoin, että Namibian media on jo hävinnyt kamppailun hiviä vastaan. Sairaudesta tiedottaminen ei näy ihmisten käyttäytymisessä, vaikka medialla on tiedonsiirrossa suurin rooli. Eräs nuori kolumnisti kertoi kuulemastaan keskustelusta: tuttu kaveri oli silmät kirkkaana todennut, ettei hänen tarvitse käydä testeissä, koska hän on nuori ja terve.
Tämä on valitettavasti se sanapari, johon uudet hiv-tartunnat usein liitetään.
Lisätietoa:
http://en.wikipedia.org/wiki/HIV/AIDS_in_Namibia
http://www.globalhealthreporting.org/countries/namibia
Tähän kirjaimeen tarttuminen on kestänyt kauan. Oma sairastelu verotti myös aikaa blogin päivittämiseltä.
Mainitsin aivan alussa, että palaan H:lla alkavaan aiheeseen vielä myöhemmin. Eilen aamulla aihe istui viereeni.
Poika, johon olen tutustunut eräällä kurssilla, tuli taas kerran väsyneenä ja sairaana luennolle. Hän on sairastellut viime aikoina paljon ja joutunut olemaan poissa tunneilta. Syynä on ollut päänsärky.
Kun poika kertoi sairastelustaan, olin vähän huolissani. Päänsärky tuntui vievän kaikki voimat. Huomasin muiden katseista, että kaikki ei ole kunnossa. Tuttu epäilys heräsi. Eilen se sai vahvistusta, kun näin pojan ihon. Tyypilliset aids-vaiheen oireet olivat näkyvissä. Kysyin pojan vointia, ja hän sanoi, että elämässä on nyt aika paljon meneillään.
Tuntui pahalta istua siinä vieressä omine epäilyksineen ja yrittää antaa energiaa ja ymmärrystä nuutuneelle kaverille - silti tiedostaen, että saatan myös kuvitella kaiken. Ja mitä merkitystä tällä kaikella on? Miten se vaikuttaa minuun?
Tällaisia ajatuksia varmasti moni joutuu pyörittelemään mielessään. Kun väestöstä reilu 20 prosenttia on hiv-positiivisia, tilastollisesti joka viides kohtaamamme ihminen elää sairauden kanssa. Nuoret, lahjakkaat, elämänhaluiset, tulevaisuuttaan suunnittelevat namibialaiset. Ja hiv vaikuttaa muihinkin, kuin sairastuneisiin. Siitä kärsivät orvoiksi jäävät lapset ja isovanhemmat, jotka huolehtivat heistä, kun vanhemmat kuolevat. Yhteiskunnasta puhumattakaan.
Kamppailen myös koko ajan gradun aiheen kanssa: mistä löytäisin herkullisimman näkökulman? Miten etäännytän itseni aiheesta? Miten kohtaan haastateltavan? Toimittajan ja valokuvaajan roolissa hiviä on helppo lähestyä, koska aiheen ja minun välissä on kynä tai kamera. Niiden taakse voi piiloutua, kun tarina tulee iholle. Kameran etsin kätkee kyyneleet. Faktoihin takertuminen tukahduttaa tunteenpurkauksen.
En tiedä, miksi aihe on jäänyt vainoamaan minua. Ehkä se Etelä-Afrikassa tuli niin vahvasti osaksi arkea, että en ole voinut unohtaa sitä. Maan väestöstä lähes 6 miljoonaa on hiv-positiivisia - enemmän kuin Suomessa on asukkaita. Oli päivänselvää, että teen myös graduni hiviin liittyen. Opiskelukaverit ovat varmaan jo kyllästymiseen asti kuunnelleet näitä juttuja.
Tiedon ja käyttäytymisen välissä ammottaa vielä suuri kuilu. Vaikka tietoa on tarjolla yllin kyllin, tartuntojen määrä ei suostu kääntymään laskuun. Vuosi sitten meidän yliopistolla tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että vaikka 80 prosenttia nuorista tietää aidsin vaaroista, kondomien käyttö on hyvin vähäistä.
Miten tuohon tiedonkulkuun sitten voisi tarttua? Sitä haluaisin tutkia. Kuinka viestinnällä voidaan vaikuttaa käyttäytymiseen, vai voidaanko? Tieteenalamme ikuisuuskysymys. The Southern Times -lehti julisti taannoin, että Namibian media on jo hävinnyt kamppailun hiviä vastaan. Sairaudesta tiedottaminen ei näy ihmisten käyttäytymisessä, vaikka medialla on tiedonsiirrossa suurin rooli. Eräs nuori kolumnisti kertoi kuulemastaan keskustelusta: tuttu kaveri oli silmät kirkkaana todennut, ettei hänen tarvitse käydä testeissä, koska hän on nuori ja terve.
Tämä on valitettavasti se sanapari, johon uudet hiv-tartunnat usein liitetään.
Lisätietoa:
http://en.wikipedia.org/wiki/HIV/AIDS_in_Namibia
http://www.globalhealthreporting.org/countries/namibia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)